A/N: Ficin kanssa tuli itkettyä useaan otteeseen.Voi niitä öitä : D Kiitoksia lukijoille! Enemmittä sanoitta toivottavasti ette ole traumatisoituneet kirjoituksista. Mitä lopussa tulee tapahtumaan... anteeksi.


3. luku


Kesän alussa, luonnon viimeistellessä aikaisen kevään tuotoksia, Camelot sai viimeinen odotetun kruununprinssin, jota kuningaspari pian syntymän jälkeen ylpeillen esitteli harvoille valituille. Merlin ei voinut olla huomaamatta Arthurin ankariksi käyneiden kasvojen pehmenevän, kun puheenaihe siirtyi prinssiin. Virallisiin tilaisuuksiin tarkoitettu Vakavuuden naamio kuninkaan kasvoilta hävisi aina hänen puhellessa ainokaiselleen hymyn väreen karehtiessa suupielissä.
”Hän on vahva poika, ” Arthur sanoi hymy huulilla, ”Camelot saa tulevaisuudessa mainion hallitsijan.”
Paikalla olevat hovin jäsenet naurahtivat myönnellen kuninkaan sanoja.
”Hyväkuntoisen hallitsijan Camelot saakin! Lapsessa ei ole näkyvissä minkäänlaista ruumiillista heikkoutta. Pääsette tulevaisuudessa kouluttamaan oivaa miekkamiehestä pojastanne, sir,” vakuutteli hovin lääkäri.
   Kesän väistyessä syksyn tieltä, puiden vaihtaessa väritystä, kruununprinssin terveyden huomattiin muuttuneen. Aluksi se oli pelkkää kuumeilua, joka vaihtui pian erikoisen vihreän väriseen ihottumaan. Hovin lääkäri eivät olleet nähneet vastaavanlaisia tapauksia aikoihin, viimeksi Utherin hallituskaudella, kun taikuus vielä oli sallittu.
 
Loitsu oli liiankin helppo. Lapsi jokelteli minulle ja piteli sormesta sanojen virratessa suustani, ja taian alkaessa vaikuttaa poika hymyili sinisilmät sädehtien minulle. Niiden kaltaisia silmiä olin katsellut usein. Nähnyt sen kaltaisten silmien, hänen isänsä silmien, muuttuvan himon kiihkossa entistä tummemmiksi.
   Kruununprinssi haukotteli ja sulki silmät irrottamatta otettaan sormestani. En voinut olla hyväilemättä pojan vaaleiden hiuksien peittämää päälakea. Olikohan Arthur näyttänyt samanlaiselta? Yhtä avuton ja muiden armoilla hänkin on ollut.
 
”Pojan iho on muuttunut läpikuultavan ohueksi, suonet näkyvät oudon vihertävinä alta.”
”Senkö takia epäilette taikuutta?”
”Se on vahvin olettamus. Ei tällaiseen luonnottomaan tekoon pysty mikään muu kuin vahva taikuus.”
Arthur muuttui kasvoista entistä punertavammaksi hänen yrittäessä pidätellä kyyneliä. Vaivoin hän sai kysyttyä:
”Miten… se loppuu?”
”Kipuihin, se ei ole hiljainen tapa menehtyä.”
Guinevere purskahti itkuun ja pakeni huoneesta. Arthur käski lääkäreitä poistumaan ennen kuin hän romahti lattialle nyyhkyttäen ja kiroten taikuutta.
 
Näin pojan muutamaa tuntia ennen menehtymistä. Näky oli juuri odotettu jokaista suloista yksityiskohtaa myöten.
   Guinevere heijasi lasta silmät punaisina ja lasittunein katsein. Lapsi kirkui ja itki, vaikka sekin heikko avun huuto oli heikentynyt päivien kuluessa. Arthur istui hänen vieressään ja katseli poikaa. Hänen sormensa silittelivät vauvan pään untuvaista vaaleaa tukkaa. Prinssi tuijotteli kipuihin väsyneenä vanhempiaan, kunnes sulki silmänsä. Kuulin naisen parkaisun kahden huoneen päähän enkä voinut estää suupieliäni kohoamasta hymyyn. Arthur kohtasi oman rovionsa kärventyneen lihan katkuineen.
 
***
 
Lapsen kuolemakaan ei vaikuttanut pysäyttävän Arthuria. Hän hoiti virkaansa, vaikkakaan ei yhtä innolla. Hän vaipui usein omiin ajatuksiin, mutta jonkun huomauttaessa jostain asiasta hän suoristautui hiukan. Ihmisten lähdettyä sama kuitenkin toistui. Hänen ryhtinsä romahti ja poskia peittivät kyyneleet.
 
***
 
Hautajaisten jälkeisenä iltana Merlin toi Arthurille kiillotetun haarniskan. Hän laski sen pöydälle äänekkäästi, mutta sekään ei saanut kuningasta liikahtamaan takan eteen asetetulta tuolilta. Merlin aisti Arthurissa halun puhua jollekulle ja järjesteli sen vuoksi haarniskan osia entistä hitaammin ja äänekkäämmin pöydälle.
”Poistu ole hyvä, jos et osaa muuta tehdä kuin metelöidä. Mitä edes teet täällä, lähetin sinut muihin tehtäviin,” Arthur ärähti paikaltaan.
”John lähetti minut, hänellä oli kiireitä. Kiillotanko saappaanne, sir?” Merlin kysyi. Arthur mutisi jotain epämääräistä. Merlin poimi saappaat kainaloonsa.
”Oliko jotain muuta, sir?”
”Merlin. Jää hetkeksi. Haluan puhua.”
”Mistä?” Merlin kysyi muuttaen ääntään ihmettelevään sävyyn.
”Mistä luulisit!” hän huusi. ”Olet sinäkin oikea idiootti, Merlin. Miten ihmeessä olet edes selvinnyt tuohon ikään?!”
   Merlin katsoi Arthurin huutamista silmää räpäyttämättä. Hän näki aikuisen miehen sijasta pikkupojan huutamassa hoitajalleen.
”Puhu pojastasi kuningattaren kanssa.”
”Hän ei halua puhua siitä.”
   Seurasi hiljaisuus miesten välillä. Arthur tuijotti vastakkaiseen seinään, Merlin kenkiinsä.
”Saatte uusia lapsia,” Merlin sanoi muuttaen ääntään lohduttavammaksi kuin olisi halunnut.
”Mistä sinä senkin tiedät. Se velhohan voi estää kaiken, tehdä jotain temppujaan. Kunhan mieheni saavat sen murhaajan kiinni, annan mestauttaa hänet. Syyllisyyttä en ota kannettavaksi harteille sellaisen lapsenmurhaajan takia. Mikään ei iljetä minua niin paljoa.”
”Ei edes meidän suhteemme?” kysyi puoliksi mutisten Merlin toivoen, ettei tietäisi Arthurin tulevaa vastausta.
”Ei ole mitään ’meitä’. Eikö se tehty selväksi aikoinaan? Ei voi olla. Se on luonnotonta kahden miehen välillä,” Arthur vastasi halveksien.
   Hänen ei olisi kestänyt lausua niitä sanoja.
”Sanasi loukkasivat jo silloin kuulustelussa! Yritin selitellä niitä tuhansin eri tavoin itselleni. Mutta kun lausuit ne uudelleen äsken, päin naamaa kahden kesken, et voi arvatakaan kuinka ne ovat teräviä sanoja!” Merlin huusi. ”Olet antanut palvelijallesi liian monta iskua, Arthur, muttei velhon pinna kestä kaikkia loukkauksia.”
   Merlin sihahti muutamia sanoja vihasta yhteen puristuneiden huulten välistä todistaakseen sanansa. Ne saivat takasta lentämään muutaman kipinä Arthurin ympäri. Ne kiersivät kuningasta ja osuttuaan lattiaan sammuivat. Kaikkea sitä yhtäkkistä toimintaa Arthur tuijotti hämmentyneenä, yrittäen koota kaiken tapahtuneen ja sanotun, huomaten oman sokeutensa.
 
He olivat tyystin kahden, hiljaisuudessa tuijottivat toisiaan Arthur Pendragon ja viimeinen Lohikäärmeherra. Silmästä silmään. Velhon silmät kiiluivat keltaista hehkua, jonka huomatessaan kuningas hätkähti.
”Se olit sinä. Aina. Kaikki ne oudot tapahtumat vuosien aikana… En voi käsittää! Miten pystyit edes salaamaan ja suunnittelemaan sen, poikani murhan? Kaikki ne vuodet aivan nenäni alla! Minun lähipiirissäni velho teki temppujaan...”
Kiiluvasilmäinen Merlin ojensi välittömästi kätensä ja lausui muutamia tavuja saaden Arthurin paiskautumaa huoneen kiviseinään.
”Älä koskaan kutsu taikuuttani tempuiksi. Et ymmärrä niiden mahtia, Pendragon. Miksi edes ymmärtäisit? Olet samanlainen kuin isäsi!”
”Älä koskaan vertaa minua isääni…”
   Toisen kerran välittömästi ojensi Merlin rannettaan ja puristi rystyset valkoisina kätensä nyrkkiin.
”Poltit noidan roviolla alkuvuodesta. Eikö se soita kellojasi?! Muka ei olisi isänsä kaltainen…” Merlin nauroi kylmästi Arthurin alkaessa välittömästi haukkoa henkeä ja luhistua maahan.
   Velho käveli rauhallisin, nauttivin askelin kuninkaan eteen, joka kyyristeli lattianrajassa tukehtumaisillaan näkymättömän käden toimesta. Merlin kyykistyi tukehtuvan kuninkaan viereen ja hymyili. Arthurin sinertävät kasvot saivat velhon hellittämään otettaan. Hän nousi ja antoi nyrkkinsä raueta. Vasta valkoisina kuultaneet rystyset muuttuivat punaisiksi. Merlin käänsi selkänsä ja odotti seuraavaa siirtoa.
   Arthur epätoivoisena yritti nähdä huoneen pakomahdollisuudet. Hän tiesi, ettei voitto olisi helppo. Mutkattomampaa olisi paeta, yrittää päästä tilanteesta ulos ihmisten joukkoon.  Hän ponkaisi ylös ja otti askelia ovelle. Velho ei edes kääntynyt vaan lausui jälleen muutamia sanoja. Kuului rasahdus Arthurin säärien murtuessa palasiksi ja miehen karjuessa kivusta. Luut törröttivät housujen lahkeita vasten ja niiden kohdalle alkoi muodostua verestä tummaa jälkeä. Lahjetta pitkin valui verinoro, jossa lillui veren punaamia luunsiruja. Se jos mikä sai vinon virneen velhon huulille.
   Merlin kääntyi ympäri silmät hullunkiillon hekumassa. Katse sai Arthurin vavahtamaan. Hän pyrki käsien avulla pakosalle, muttei se auttanut asiaa. Merlin nauroi Arthurin surkeille liikkumisyrityksille kolkkoa, kylmää, nautinnollista naurua.
”Suuri Pendragon! Mahtava on dynastia, joka pelon avulla saa kansan kunnioituksen.”
”Merlin…”
   Arthurin anelun keskeytti hänen oma huutonsa sormien murskaantuessa pelkästään Merlinin nyökkäyksestä. Muodottomiksi ruhjoutuneiden kämmenten päälle velho astui kengällä varaten koko painonsa sen verhoamalle jalalle. Kovat, murtuneiden sormien kappaleet tuntuivat ohuen pohjan läpi Merlinin jalkapohjaan.
”Hän koki paremman kuoleman kuin sinä, Pendragon, tulet kokemaan. Minä välitin hänestä! Miksi sinun vaikutuksestasi kaikki, mitä rakastan, kuolee?!” Merlin sanoi sihisten hampaidensa välistä korottaen viimeisten sanojensa kohdalla ääntään, ja varatessaan entistä enemmän painoa jalalle Arthurin tukahdutettua väkisin tuskaisan kuuloisen karjahduksensa.
   Merlin siirtyi pois kämmenten päältä ja potkaisi samaisen jalan kengänkärjellä Arthuria kylkeen, jolloin kuului selvästi napsahdus luun murtuessa. Arthur ulvahti välittömästi ja siirsi kämmentensä jäänteet varjelemaan kylkeään.
”Pystytkö kuvittelemaan hänen kidutuksensa, mahtava Pendragon? Jokaisen lieskan syleilyn paljasta ihoa vasten!” huusi Merlin raivon murtuessa sanojen läpi. Potkaisten jokaisen sanan kohdalla uudelleen Arthuria hän osui kerran kärjellä poskeen tehden siihen suuren ruhjeen ja saaden Arthurin sylkemään verta ja hampaiden kappaleita matolle. Yksi potkuista sai korvalehden halkeamaan ja veren sakeana norona virtaamaan Arthurin kaulaa vasten.
”Tiedätkös mitä, Arthur?” Merlin kuiskasi kumartuen ja tarttuen Arthuria leuasta kiinni ja vetäessä tämän omien kasvojensa eteen. He tuijottivat silmästä silmään jälleen.
”En ole koskaan lakannut rakastamasta sinua, vaikka nain Gwenin,” Arthur vakuutteli kuiskaten tuskaisasti.
”Päätit itse meidän suhteemme ja kehotit jatkamaan elämää. Tässä sitä ollaan, Arthur-pieni, elämän jatkumisen tulos.”
”Olisin… antanut hänen elää… olisit maininnut…” Arthur lausui nieleskellen verta.
”Ei paluuta entiseen, rakkaani, kaikki se on poltettu,” lausui Merlin juhlallisesti päästäen Arthurin pään retkahtamaan mattoon. Hän muodosti äänettömästi huulillaan taikasanoja, jotka sytyttivät Arthurin käsivarsien ihon palamaan. Iho kuoriutui kuin käärmeellä lihasten paistaessa punaisina. Voimattomana lattialla makaava kuningas ei enää äännellyt. Kyyneleet sekoittuivat verivanaan kaulalla ja silmät kosteina ja punaisina tuijottivat Merlinin ohi tyhjyyteen anoen armoa.
”Tapa minut.”
”Ei vielä, rakkaani. Aurinko ei ole laskenut.”
”En jaksa,” kuiskasi kuningas anellen, katsahtaen velhon keltahehkuisiin silmiin.
   Aika oli muuttunut Arthurille kidutukseksi. Hän näki varjojen kasvamisen ja kiduttajan vinon onnen virneen viiruiksi muuttuneiden silmien alla. Suloinen, viaton Merlin oli tapettu. Oli vain jäljellä Lohikäärmeherra, joka eli katkeruudesta.
   Merlin siveli pöydällä haarniskan vieressä olevan miekan terää ja katsahti monesti Arthuriin miettiväinen pilke silmissä. Kahva tuntui kovin hyvältä kättä vasten.
   Auringon viime säteet tapailivat Arthurin huoneen tavaroita, mutta jättivät varjoonsa kuninkaan runnellun vartalon. Arthurin huomatessa miekan Merlinin kädessä hän hymyili heikosti ja kääntyi kivuliaasti selälleen.
   Merlin painoi miekan kuninkaan rintakehän ylle katsoen ulos nähden vain linnan puoliksi tyhjentyneen linnan pihan.
”Merlin. Katso minuun… katso edes minuun, kun… teet sen…” Arthur lausui nieleskelle verta ja kyyneliä.
   Velho kääntyi mestattavansa puoleen. Vaativat siniset silmät etsivät mestaajaa ja löysivät ne järkähtämättöminä, katse porautuneena kidutettuun mieheen. Silmää räpäyttämättä Merlin työnsi terävän miekan Arthurin ruhjoutuneeseen rintakehään. Arthur haukkoi henkeä keuhkon puhjetessa. Terä kiilteli punaisena elämän nesteestä Merlinin vetäessä sen ulos. Viimeinen korahdus täytti huoneen veren noruessa syvän punaisina viivoina pitkin rintakehää. Siniset silmät sammuivat.
   Tahrainen miekka tippui kolisten kiviselle lattialle. Merlin rojahti polvilleen ruumiin viereen ja otti käsiinsä Arthurin pään. Hän siirsi veriset hiukset sivuun kasvoilta ja kuljetti sormia poskipäitä pitkin vahingoittumattomille, veren tahrimille huulille. Tuntien niissä vielä lämpöä hän painoi tunteettoman suudelman hymyn saattelemana miehen huulille.
 
Et hylkää minua enää.


..........
Kommentteja?