Heippatirallaa!

Elossa olen vielä, vaikka mitään ei ole kuulunutkaan kuukausiin.

Muutamia Merthur-aihioita olen värkkäillyt varsinkin jouluaaton jälkeen, mutta saa nähdä, jäävätkö ne laatikkotapettien asemaan.

 

Kiitoksia paljon palautteesta AM! Menen aina välittömästi shokkitilaan, kun joku viitsii tulla kommentoimaan tekeleitäni : D Syy näkymättömiin kommentteihin on asetuksissa. Jouduin muuttamaan niitä roskapostin takia. Sitä pukkas tulemaan päivittäin.

Kirjoitin ficin lopusta alkuun. Se voi olla yksi syistä, minkä takia viimeinen osa on erilainen tyyliltään verrattuna ekaan ja tokaan. Lisäksi minulla ei ole betaa, joka pitäisi kurissa ja nuhteessa kieliopin ja sanojen suhteen. Pitäisi hankkia, mutta ujous iskee takavasemmalta. Perheellekään ei viitsi näyttää tällaisia tekstejä. Pitää olla salaisuuksia.

Ihanaa, että pidit Arthurin kiusoittelusta : D Ne kohdat ovat aina sarjassa mielestäni mehevimpiä "piilo"-Merthureineen.

A/N: Ficin kanssa tuli itkettyä useaan otteeseen.Voi niitä öitä : D Kiitoksia lukijoille! Enemmittä sanoitta toivottavasti ette ole traumatisoituneet kirjoituksista. Mitä lopussa tulee tapahtumaan... anteeksi.


3. luku


Kesän alussa, luonnon viimeistellessä aikaisen kevään tuotoksia, Camelot sai viimeinen odotetun kruununprinssin, jota kuningaspari pian syntymän jälkeen ylpeillen esitteli harvoille valituille. Merlin ei voinut olla huomaamatta Arthurin ankariksi käyneiden kasvojen pehmenevän, kun puheenaihe siirtyi prinssiin. Virallisiin tilaisuuksiin tarkoitettu Vakavuuden naamio kuninkaan kasvoilta hävisi aina hänen puhellessa ainokaiselleen hymyn väreen karehtiessa suupielissä.
”Hän on vahva poika, ” Arthur sanoi hymy huulilla, ”Camelot saa tulevaisuudessa mainion hallitsijan.”
Paikalla olevat hovin jäsenet naurahtivat myönnellen kuninkaan sanoja.
”Hyväkuntoisen hallitsijan Camelot saakin! Lapsessa ei ole näkyvissä minkäänlaista ruumiillista heikkoutta. Pääsette tulevaisuudessa kouluttamaan oivaa miekkamiehestä pojastanne, sir,” vakuutteli hovin lääkäri.
   Kesän väistyessä syksyn tieltä, puiden vaihtaessa väritystä, kruununprinssin terveyden huomattiin muuttuneen. Aluksi se oli pelkkää kuumeilua, joka vaihtui pian erikoisen vihreän väriseen ihottumaan. Hovin lääkäri eivät olleet nähneet vastaavanlaisia tapauksia aikoihin, viimeksi Utherin hallituskaudella, kun taikuus vielä oli sallittu.
 
Loitsu oli liiankin helppo. Lapsi jokelteli minulle ja piteli sormesta sanojen virratessa suustani, ja taian alkaessa vaikuttaa poika hymyili sinisilmät sädehtien minulle. Niiden kaltaisia silmiä olin katsellut usein. Nähnyt sen kaltaisten silmien, hänen isänsä silmien, muuttuvan himon kiihkossa entistä tummemmiksi.
   Kruununprinssi haukotteli ja sulki silmät irrottamatta otettaan sormestani. En voinut olla hyväilemättä pojan vaaleiden hiuksien peittämää päälakea. Olikohan Arthur näyttänyt samanlaiselta? Yhtä avuton ja muiden armoilla hänkin on ollut.
 
”Pojan iho on muuttunut läpikuultavan ohueksi, suonet näkyvät oudon vihertävinä alta.”
”Senkö takia epäilette taikuutta?”
”Se on vahvin olettamus. Ei tällaiseen luonnottomaan tekoon pysty mikään muu kuin vahva taikuus.”
Arthur muuttui kasvoista entistä punertavammaksi hänen yrittäessä pidätellä kyyneliä. Vaivoin hän sai kysyttyä:
”Miten… se loppuu?”
”Kipuihin, se ei ole hiljainen tapa menehtyä.”
Guinevere purskahti itkuun ja pakeni huoneesta. Arthur käski lääkäreitä poistumaan ennen kuin hän romahti lattialle nyyhkyttäen ja kiroten taikuutta.
 
Näin pojan muutamaa tuntia ennen menehtymistä. Näky oli juuri odotettu jokaista suloista yksityiskohtaa myöten.
   Guinevere heijasi lasta silmät punaisina ja lasittunein katsein. Lapsi kirkui ja itki, vaikka sekin heikko avun huuto oli heikentynyt päivien kuluessa. Arthur istui hänen vieressään ja katseli poikaa. Hänen sormensa silittelivät vauvan pään untuvaista vaaleaa tukkaa. Prinssi tuijotteli kipuihin väsyneenä vanhempiaan, kunnes sulki silmänsä. Kuulin naisen parkaisun kahden huoneen päähän enkä voinut estää suupieliäni kohoamasta hymyyn. Arthur kohtasi oman rovionsa kärventyneen lihan katkuineen.
 
***
 
Lapsen kuolemakaan ei vaikuttanut pysäyttävän Arthuria. Hän hoiti virkaansa, vaikkakaan ei yhtä innolla. Hän vaipui usein omiin ajatuksiin, mutta jonkun huomauttaessa jostain asiasta hän suoristautui hiukan. Ihmisten lähdettyä sama kuitenkin toistui. Hänen ryhtinsä romahti ja poskia peittivät kyyneleet.
 
***
 
Hautajaisten jälkeisenä iltana Merlin toi Arthurille kiillotetun haarniskan. Hän laski sen pöydälle äänekkäästi, mutta sekään ei saanut kuningasta liikahtamaan takan eteen asetetulta tuolilta. Merlin aisti Arthurissa halun puhua jollekulle ja järjesteli sen vuoksi haarniskan osia entistä hitaammin ja äänekkäämmin pöydälle.
”Poistu ole hyvä, jos et osaa muuta tehdä kuin metelöidä. Mitä edes teet täällä, lähetin sinut muihin tehtäviin,” Arthur ärähti paikaltaan.
”John lähetti minut, hänellä oli kiireitä. Kiillotanko saappaanne, sir?” Merlin kysyi. Arthur mutisi jotain epämääräistä. Merlin poimi saappaat kainaloonsa.
”Oliko jotain muuta, sir?”
”Merlin. Jää hetkeksi. Haluan puhua.”
”Mistä?” Merlin kysyi muuttaen ääntään ihmettelevään sävyyn.
”Mistä luulisit!” hän huusi. ”Olet sinäkin oikea idiootti, Merlin. Miten ihmeessä olet edes selvinnyt tuohon ikään?!”
   Merlin katsoi Arthurin huutamista silmää räpäyttämättä. Hän näki aikuisen miehen sijasta pikkupojan huutamassa hoitajalleen.
”Puhu pojastasi kuningattaren kanssa.”
”Hän ei halua puhua siitä.”
   Seurasi hiljaisuus miesten välillä. Arthur tuijotti vastakkaiseen seinään, Merlin kenkiinsä.
”Saatte uusia lapsia,” Merlin sanoi muuttaen ääntään lohduttavammaksi kuin olisi halunnut.
”Mistä sinä senkin tiedät. Se velhohan voi estää kaiken, tehdä jotain temppujaan. Kunhan mieheni saavat sen murhaajan kiinni, annan mestauttaa hänet. Syyllisyyttä en ota kannettavaksi harteille sellaisen lapsenmurhaajan takia. Mikään ei iljetä minua niin paljoa.”
”Ei edes meidän suhteemme?” kysyi puoliksi mutisten Merlin toivoen, ettei tietäisi Arthurin tulevaa vastausta.
”Ei ole mitään ’meitä’. Eikö se tehty selväksi aikoinaan? Ei voi olla. Se on luonnotonta kahden miehen välillä,” Arthur vastasi halveksien.
   Hänen ei olisi kestänyt lausua niitä sanoja.
”Sanasi loukkasivat jo silloin kuulustelussa! Yritin selitellä niitä tuhansin eri tavoin itselleni. Mutta kun lausuit ne uudelleen äsken, päin naamaa kahden kesken, et voi arvatakaan kuinka ne ovat teräviä sanoja!” Merlin huusi. ”Olet antanut palvelijallesi liian monta iskua, Arthur, muttei velhon pinna kestä kaikkia loukkauksia.”
   Merlin sihahti muutamia sanoja vihasta yhteen puristuneiden huulten välistä todistaakseen sanansa. Ne saivat takasta lentämään muutaman kipinä Arthurin ympäri. Ne kiersivät kuningasta ja osuttuaan lattiaan sammuivat. Kaikkea sitä yhtäkkistä toimintaa Arthur tuijotti hämmentyneenä, yrittäen koota kaiken tapahtuneen ja sanotun, huomaten oman sokeutensa.
 
He olivat tyystin kahden, hiljaisuudessa tuijottivat toisiaan Arthur Pendragon ja viimeinen Lohikäärmeherra. Silmästä silmään. Velhon silmät kiiluivat keltaista hehkua, jonka huomatessaan kuningas hätkähti.
”Se olit sinä. Aina. Kaikki ne oudot tapahtumat vuosien aikana… En voi käsittää! Miten pystyit edes salaamaan ja suunnittelemaan sen, poikani murhan? Kaikki ne vuodet aivan nenäni alla! Minun lähipiirissäni velho teki temppujaan...”
Kiiluvasilmäinen Merlin ojensi välittömästi kätensä ja lausui muutamia tavuja saaden Arthurin paiskautumaa huoneen kiviseinään.
”Älä koskaan kutsu taikuuttani tempuiksi. Et ymmärrä niiden mahtia, Pendragon. Miksi edes ymmärtäisit? Olet samanlainen kuin isäsi!”
”Älä koskaan vertaa minua isääni…”
   Toisen kerran välittömästi ojensi Merlin rannettaan ja puristi rystyset valkoisina kätensä nyrkkiin.
”Poltit noidan roviolla alkuvuodesta. Eikö se soita kellojasi?! Muka ei olisi isänsä kaltainen…” Merlin nauroi kylmästi Arthurin alkaessa välittömästi haukkoa henkeä ja luhistua maahan.
   Velho käveli rauhallisin, nauttivin askelin kuninkaan eteen, joka kyyristeli lattianrajassa tukehtumaisillaan näkymättömän käden toimesta. Merlin kyykistyi tukehtuvan kuninkaan viereen ja hymyili. Arthurin sinertävät kasvot saivat velhon hellittämään otettaan. Hän nousi ja antoi nyrkkinsä raueta. Vasta valkoisina kuultaneet rystyset muuttuivat punaisiksi. Merlin käänsi selkänsä ja odotti seuraavaa siirtoa.
   Arthur epätoivoisena yritti nähdä huoneen pakomahdollisuudet. Hän tiesi, ettei voitto olisi helppo. Mutkattomampaa olisi paeta, yrittää päästä tilanteesta ulos ihmisten joukkoon.  Hän ponkaisi ylös ja otti askelia ovelle. Velho ei edes kääntynyt vaan lausui jälleen muutamia sanoja. Kuului rasahdus Arthurin säärien murtuessa palasiksi ja miehen karjuessa kivusta. Luut törröttivät housujen lahkeita vasten ja niiden kohdalle alkoi muodostua verestä tummaa jälkeä. Lahjetta pitkin valui verinoro, jossa lillui veren punaamia luunsiruja. Se jos mikä sai vinon virneen velhon huulille.
   Merlin kääntyi ympäri silmät hullunkiillon hekumassa. Katse sai Arthurin vavahtamaan. Hän pyrki käsien avulla pakosalle, muttei se auttanut asiaa. Merlin nauroi Arthurin surkeille liikkumisyrityksille kolkkoa, kylmää, nautinnollista naurua.
”Suuri Pendragon! Mahtava on dynastia, joka pelon avulla saa kansan kunnioituksen.”
”Merlin…”
   Arthurin anelun keskeytti hänen oma huutonsa sormien murskaantuessa pelkästään Merlinin nyökkäyksestä. Muodottomiksi ruhjoutuneiden kämmenten päälle velho astui kengällä varaten koko painonsa sen verhoamalle jalalle. Kovat, murtuneiden sormien kappaleet tuntuivat ohuen pohjan läpi Merlinin jalkapohjaan.
”Hän koki paremman kuoleman kuin sinä, Pendragon, tulet kokemaan. Minä välitin hänestä! Miksi sinun vaikutuksestasi kaikki, mitä rakastan, kuolee?!” Merlin sanoi sihisten hampaidensa välistä korottaen viimeisten sanojensa kohdalla ääntään, ja varatessaan entistä enemmän painoa jalalle Arthurin tukahdutettua väkisin tuskaisan kuuloisen karjahduksensa.
   Merlin siirtyi pois kämmenten päältä ja potkaisi samaisen jalan kengänkärjellä Arthuria kylkeen, jolloin kuului selvästi napsahdus luun murtuessa. Arthur ulvahti välittömästi ja siirsi kämmentensä jäänteet varjelemaan kylkeään.
”Pystytkö kuvittelemaan hänen kidutuksensa, mahtava Pendragon? Jokaisen lieskan syleilyn paljasta ihoa vasten!” huusi Merlin raivon murtuessa sanojen läpi. Potkaisten jokaisen sanan kohdalla uudelleen Arthuria hän osui kerran kärjellä poskeen tehden siihen suuren ruhjeen ja saaden Arthurin sylkemään verta ja hampaiden kappaleita matolle. Yksi potkuista sai korvalehden halkeamaan ja veren sakeana norona virtaamaan Arthurin kaulaa vasten.
”Tiedätkös mitä, Arthur?” Merlin kuiskasi kumartuen ja tarttuen Arthuria leuasta kiinni ja vetäessä tämän omien kasvojensa eteen. He tuijottivat silmästä silmään jälleen.
”En ole koskaan lakannut rakastamasta sinua, vaikka nain Gwenin,” Arthur vakuutteli kuiskaten tuskaisasti.
”Päätit itse meidän suhteemme ja kehotit jatkamaan elämää. Tässä sitä ollaan, Arthur-pieni, elämän jatkumisen tulos.”
”Olisin… antanut hänen elää… olisit maininnut…” Arthur lausui nieleskellen verta.
”Ei paluuta entiseen, rakkaani, kaikki se on poltettu,” lausui Merlin juhlallisesti päästäen Arthurin pään retkahtamaan mattoon. Hän muodosti äänettömästi huulillaan taikasanoja, jotka sytyttivät Arthurin käsivarsien ihon palamaan. Iho kuoriutui kuin käärmeellä lihasten paistaessa punaisina. Voimattomana lattialla makaava kuningas ei enää äännellyt. Kyyneleet sekoittuivat verivanaan kaulalla ja silmät kosteina ja punaisina tuijottivat Merlinin ohi tyhjyyteen anoen armoa.
”Tapa minut.”
”Ei vielä, rakkaani. Aurinko ei ole laskenut.”
”En jaksa,” kuiskasi kuningas anellen, katsahtaen velhon keltahehkuisiin silmiin.
   Aika oli muuttunut Arthurille kidutukseksi. Hän näki varjojen kasvamisen ja kiduttajan vinon onnen virneen viiruiksi muuttuneiden silmien alla. Suloinen, viaton Merlin oli tapettu. Oli vain jäljellä Lohikäärmeherra, joka eli katkeruudesta.
   Merlin siveli pöydällä haarniskan vieressä olevan miekan terää ja katsahti monesti Arthuriin miettiväinen pilke silmissä. Kahva tuntui kovin hyvältä kättä vasten.
   Auringon viime säteet tapailivat Arthurin huoneen tavaroita, mutta jättivät varjoonsa kuninkaan runnellun vartalon. Arthurin huomatessa miekan Merlinin kädessä hän hymyili heikosti ja kääntyi kivuliaasti selälleen.
   Merlin painoi miekan kuninkaan rintakehän ylle katsoen ulos nähden vain linnan puoliksi tyhjentyneen linnan pihan.
”Merlin. Katso minuun… katso edes minuun, kun… teet sen…” Arthur lausui nieleskelle verta ja kyyneliä.
   Velho kääntyi mestattavansa puoleen. Vaativat siniset silmät etsivät mestaajaa ja löysivät ne järkähtämättöminä, katse porautuneena kidutettuun mieheen. Silmää räpäyttämättä Merlin työnsi terävän miekan Arthurin ruhjoutuneeseen rintakehään. Arthur haukkoi henkeä keuhkon puhjetessa. Terä kiilteli punaisena elämän nesteestä Merlinin vetäessä sen ulos. Viimeinen korahdus täytti huoneen veren noruessa syvän punaisina viivoina pitkin rintakehää. Siniset silmät sammuivat.
   Tahrainen miekka tippui kolisten kiviselle lattialle. Merlin rojahti polvilleen ruumiin viereen ja otti käsiinsä Arthurin pään. Hän siirsi veriset hiukset sivuun kasvoilta ja kuljetti sormia poskipäitä pitkin vahingoittumattomille, veren tahrimille huulille. Tuntien niissä vielä lämpöä hän painoi tunteettoman suudelman hymyn saattelemana miehen huulille.
 
Et hylkää minua enää.


..........
Kommentteja?

Lukio alkaa keskiviikkona taas vaihteeksi. Saa nähä kirjottamisen kanssa.

Uusi osa Lausutut ja tehdyt elävät mukana ilmestyy kunhan saan vähän viimeisteltyä sitä ensin.

Oon innostunu viime viikkoina Merlinistä oikein urakalla. Tekeillä on matalamman ikärajan ficci, josta toivon todellakin tulevan jotain julkaisukelpoista. Sen verran voin paljastaa siitä, että Merlin ja Arthur ovat siinä *lukijat haukkoo henkeä "oh really?!"* ja siinä seikkaillaan nykyajassa.

Toivottavasti en kadottanu nykyajalla uhkailun takia lukijoita : D

A/N: Nopea päivitys oli. Tulin vaan iloiseksi Vuodatuksen ollessa taas käytössä : D


2. luku


Jostain se huhu lähti liikkeelle. Siitä kuiskittiin selän takana, ei koskaan kysytty kasvokkain, olivatko väitteet totta. Huhun alkulähdettä ei näyttänyt tietävän kukaan, mutta yksikään pieni ja mitätön yksityiskohta ei näyttänyt jääneen huomioimatta.
   Arthurin korviin huhu päätyi Guineveren kautta. Hänen vaimonsa oli kysynyt totuutta. Olivatko kaikki puheet minun ja kuninkaan läheisistä suhteista tosia? Kuningatar tiesi välimme olevan hiukan erilaiset kuin tavallisesti isännällä ja palvelijalla on. Tai ainakin oli ollut. Arthur tekisi mitä vain vuokseni jo pelkän ystävyyden takia, vaikka sekin vaikutti haihtuneen kuukausien kuluessa.
   Kanssani hän ei ottanut huhuja puheeksi. Hän puhui entistä vähemmän ja virallisemmin kanssani, tuskin katsoi minuun antaessaan käskyjä.

Hovissa kuhisi, kun sen keskuuteen oli levinnyt juoru kuninkaan ja tämän palvelijan huomiota herättävän läheisestä suhteesta. He vaativat kuninkaalta virallista selitystä sellaisia syytöksiä kohtaan. Suhde miespalvelijan kanssa ei ollut suotuisa keneltäkään, edes kuninkaalle he eivät olisi myöntäneet sellaisia oikeuksia.
   Kevät oli pitkällä, kun Arthur antoi hovin kokoontua asian käsittelyyn. Guineverekin oli tullut mukaan, vaikkei hänen tilassaan se olisi ollut suotavaa.
   Ihmiset loivat katseita Merliniin, joka yritti näyttää rauhalliselta, vaikka häntä hermostutti. Arthur näytti vakavalta ihmisten lausuessa syytöksensä. Merlinista tuntui kuin hän muuttuisi yhä punaisemmaksi henkilöiden kertoessa tapauksista, jotka olivat painuneet myös hänen mieliinsä.
   Arthur ei murtunut syyttävien sanojen painosta. Hän kielsi kaiken väitetyn vakuuttavasti, kuin näyttelijä lausuisi vuorosanojaan.
”Häpeällistä on, jos valtakunnan korkea-arvoiset kuuntelevat palvelijoitten juoruiluja. Tiedoksi kaikille minun ja palvelijani Merlinin välisen suhteen olevan isännän ja tämän palvelijan välinen työsuhde.”
”Välillänne ei ole siis mitään tunnesidettä?”
”Annan teille hallitsijana kunniasanan siitä, ettei mitään kuvailemaanne inhottavuutta ole tapahtunut koskaan.”
   Hovi vaikutti hyväksyneen vastahakoisesti Arthurin varmasti lausuneet sanat ja nyökkäili myöntävästi. He vaikuttivat häpeilevän hiukan syytöstään, olihan kuningas antanut vakuuttavasti sanansa käsitellyn asian olevan pelkkää valhetta.
   Merlin poistui viimeisten joukossa salista, valkoisena ja järkyttynein katsein. Hän yritti hallita haluaan tarrautua Arthuria paidan rintamuksesta ja ravistella huutaen, miten pelkuri tämä oli. Hovi oli menettänyt kiinnostuksensa nuoreen palvelijaan kuninkaan murskatessa huhut. Merlin oli jälleen vain yksi lukuisista palvelusväkeen kuuluvista nuorukaisista. Jopa vähemmän, sillä kuningas oli hankkinut uuden miespalvelijan tapahtuman jälkeen.

Saatoin vain kauhistella, miten kylmästi entinen rakastajani oli pyyhkinyt historiastaan kaiken ”häpeällisen”. Hän kielsi ja antoi kunniasanansa siitä, vaikka juuri kuninkaalla olisikin oikeus muuttaa valtakuntaansa. Annoin kolme vuotta nuoruudesta! Arthur ei voi noin vain hävittää niitä tehden upeat hetkemme olemattomiksi, pelkiksi saduiksi historian lehdillä. Perintö Utherilta ei kata sitä oikeutta, vaikka muuten voisikin Arthur kiistää osallisuutesi siihen ”inhottavuuteen”.

Muistan kyllä, ettemme häpeää silloin tunteneet, kun kietouduimme kerälle, yhdistyimme samaksi. Ei hän päästänyt irti aamun koittaessa, valaistessa huoneen kivisiä nurkkia, voittaessa tulisijasta hohkanneen valon luomat varjot.
   Arthur kuljetti kättä vaaleissa hiuksissaan venytellen vartaloa. Jännittynyt selkä kohosi hiukan sängystä. En voinut vastustaa kiusausta kutittaa kyljestä. Hän painui välittömästi kippuraan nauraen. Jatkoin ja jatkoin, siirryin kyljistä nilkkoihin. Aneli kuningas armoa, yritti järkeistää sitä: ”Joku kuulee vielä.” Lopetin sen ja vapautin hänet sormien kiusasta. Yritti hän peitellä sitä, kuin häpeillen, miten kiihottunut oli leikistä.
”Mene vain. Sinulla on varmaan runsaasti askareita.”
”Niitä piisaa. Tarvitsetteko apua pukeutumisessa?”
”Ei tänään.” Arthur yritti mytätä nivustensa kohdalle suurta peittokerrosta, kuin häpeää tunteva poikanen. Silloin se lähinnä hymyilytti.

***

Päiviä kului, ei hän puhunut minulle mitään. Illat vannoin kostoa ja suunnittelin kuningattaren murhaa, yöt totesin sen olevan liian helppoa.
   Kahdeksantena päivänä aamuyöllä, sudenhetkenä, tein päätöksen ja käänsin kelkkani pimeyden puoleen. Hyvästelin valon ja onnittelin pahuutta voitosta. Tein uuden liittolaiseni kanssa suunnitelman, josta kuningas Arthurin hovi saisi puheenaihetta joksikin aikaa. 

.........................

Kommentteja lukijoilta?