Nimi: Lausutut ja tehdyt elävät mukana
Kirjoittaja: Marvolo
Fandom:Merlin
Ikäraja:K-18 lukeminen omalla vastuulla
Paritus:Merlin/Arthur, Arthur/Gwen, Merlin/OC
Tyylilaji:angst,darkfic,hyppysellinen slashromancea
Varoitukset: Väkivaltaa ficin loppupuolella.
Yhteenveto: Merlin ja Arthur ovat pitäneet yllä salasuhdetta muutamia vuosia, kunnes Arthur päättää suhteen voidakseen naida Gwenin. Siitä lähteneet seuraukset tulevat muuttamaan molempien elämän karmealla tavalla.
A/N: Ensimmäinen korkeamman ikärajan ficci. Idean sain lukion viimeisellä koeviikolla matikan kokeen jälkeen(analyysit jätettäköön tekemättä :D). Halusin kokeilla kirjoittaa synkempää Merlin-hahmoa jostain kummallisesta syystä.
Jaoin ficin kolmeen osaan. Päivitykset tulevat epäsäännöllisesti.

Hahmot eivät kuulu omistukseeni.




1. luku


Lämmin kesäsade kasteli rintakehäsi silloin metsässä. Se oli makeaa, muistan. Kätesi hyväili hiuksiani, kun nuolin kosteutta iholtasi kaulasta alkaen, etsien aina vain lisää märkää hipiää, ja johon upotin huulet mielihyvästä huokaisten. Vakuutit omistusoikeuteni sinuun olevan mahtavampi kuin kuoleman, ettei siihen väliin mahtuisi mitään maallista. Ei mitään, ei ketään.

Arthur vietti iltapäiväänsä huoneessaan työskennellen. Hän oli nyökännyt Merlinille tämän tultua huoneeseen siivoamaan lattialla lojuvia vaate- ja tavarakasoja takaisin paikoilleen. Merlin oli hymyillyt kuninkaalle valloittavaa hymyään ja toivottanut hyvää iltapäivää. Jokin hallitsijassa oli kuitenkin muuttunut viimeksi kuluneiden viikkojen kuluessa, oli hän huomannut.
   He työskentelivät puolisen tuntia puhumattomuuden kuplassa.
”Merlin,” kuningas sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Niin, Arthur.”
Kuningas vaikeni toviksi, etsien oikeita sanoja. Hän väänteli käsiään ja oikaisi ryhtiä, kunnes sai kakaistua sanansa:
”Minä… menen naimisiin. Guineveren kanssa.”

Sinäkin päivänä satoi. Ikkunaruutuja vasten ropisi tavallinen sade, meidän hetkemme laimea serkku.

”Onneksi olkoon,” Merlin hiljaa kuiskaten lausui, katsomatta Arthuria silmiin.
”Merlin, ” Arthur sanoi ja otti palvelijansa kädet omiinsa tuijottaen niitä hetken, ”se oli … se kaikki viime vuosina… Ei muistella sitä. Lupaa se. Jatka elämääsi.” Hän irrottautui ja poistui huoneesta kääntäen selän Merlinille.

Tuskin uskalsin niinä päivinä sanojesi jälkeen katsoa sinua, sillä jokaisen hengenvedon yhteydessä se kielletty tunne rummutti päässä. Sen vaikutuksesta tehdyt teot olisivat aiheuttaneet liikaa selittelyjä.

***

Katselin vihkimistänne väkijoukon keskeltä. Minä olin massaa ja sinä sen johtajana toimit, kuten johtajan täytyi tehdä.
   Kuuntelin vieraiden ihmisten mielipiteitä. Osan mielestä tekosi oli järkevä, sillä et ollut velassa kenenkään suvulle. Se toinen puoli piti liittoasi järjettömänä.
   Turha edes arvuutella mielipidettäni avioliittoasi kohtaan. Kyyneleet olivat kuivuneet viikkoja sitten, ajatus meistä jälleen yhdessä oli poltettu. Kehoa piteli hallussaan suloinen turtumus.
   Jos pitää ajatella hyviä puolia, onneksi valitsin Gwenin, etkä niitä aatelisneitoja, joita vuosien aikoina vieraili hovissa. Heiltä puuttui Gwenin näkökulma todelliseen elämään.

Lupasin sinulle eläväni, mutten odottanut sen niinkin pian kuin hääiltananne tapahtuvan. Hämmennyin suuresti törmätessäni yllättäen tyhjällä käytävällä toiseenkin ihmiseen, joka piteli piilossa samaa salaisuutta kuin itse.
   Eräs palvelustytöistä, May oli hänen nimensä, oli kaatanut vahingossa tarjottimellisen verran ruokaa ja juomaa lattialle. Olin ryntäämässä nurkan takaa häntä auttamaan, kun kuulin tuttuja sanoja käytettävän. Jäin piiloon ja odotin minuutin. Kun uskaltauduin kurkistamaan nurkan takaa, hän oli häipynyt ja käytävä oli yhtä siisti kuin ennen tapahtumaa.
   Lyöttäydyin hänen seuraansa yhä useammin. May oli yön perhosia, ei niitä koreita neitoja liihottelemassa ympäriinsä kirjailluissa, värikkäissä puvuissa. Hän jakeli kasvojensa kirkkautta kitsaasti, vaikkei voinut estellä silmissä kätkeytyvää ilkikurisuutta.
   Hurmasin häntä tottunein ottein, hänen vastustamatta ollenkaan. Vaikka kyllä May, tunnustan, osasi taidon yhtä hyvin. Hänen hymyssään oli toivoa, mahdollisuus työntää menneet muistin periferiaan.

Kesäsade ei ehtinyt luoksemme. Lumihiutaleet monesti peittivät Mayn tummat palmikot, takertuivat mustiin suortuviin kauniiksi kuvioiksi. Kylmä kivimuuri oli tuttu naapuri. Usein painauduimme siihen, kääriydyimme suuren viittaan ja nauroimme hiljaa suudelmien välissä lumen kastellessa poskia. Ei sitä voinut verrata menneeseen.

Talven selän katkettua tuli ilta, jona kaikki paljastui. May saapui ajallaan luokseni, hypähti syliini ja upotti minut suukkoihin. Hän värisi kylmästä. Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin pari sanaa. Näin hämmennyksen Mayn kasvoilla, kun käteni muuttuivat lämpimämmiksi kuin tavallisesti ihmisillä on. Hämmennys vaihtui pian harvinaiseen hymyyn.

”Sinussa on ollut alusta asti jotain tuttua, ” May sanoi ja nauroi.
”Ei kai se ole pettymys?”
”Ei, ei ollenkaan.”

Hän siveli etusormellaan poskeani, kunnes irrottautui ja lähti omaan kotiinsa. Matkalla hiivin hänen takanaan ja yllätin kotiovella kaappaamalla syleilyyn, ilmiselvästi odotettuun. Hän kutsui minut sisälle.

***

Helmikuun aurinko hymyili kanssani, enkä tiennyt nauttiko se kasvoihini juurtuneesta hymystä vai olinko minä vain sen orja, joka toteuttaa isännän käskyjä.

”Tulet kai huomiseen mestaustilaisuuteen, Merlin?”
”Kenet tällä kertaa?” tiedustelin yllättyneenä.
”May, yksi palvelijattarista. Ei hänestäkään kyllä uskonut päällepäin, että olisi sekaantunut taikuuteen. Kuningas pitää yllä samaa linjaa isänsä kanssa, mikä on vain hyvä. Ei pääse taikuus liiaksi rehottamaan ja tuhoamaan kunnollisten ihmisten elämää.”

Ei aurinko aiheuttanut orjalleen kipua, vaan Kohtalolle kavalalle sen nautinnon myi.

***

Aurinko häikäisi pilkallisesti, kun May kannettiin rovion päälle ja tuli sytytettiin. Mekko paloi hänen päältään ja kirkuminen sai katsojat pitelemään korviaan. Palavan lihan ja havupuiden haju leijui kaiken yllä. Yleisö haukkoi henkeä usein, ja pakkasilman täytti huurteinen uloshengitys. Toimitusta katselin varjoista jäätyneet kyynelvanat poskilla.
   Erehdyin kerran antamaan huomiota teloituttajalle, joka parvekkeeltaan katseli kansaansa. Olin avustanut häntä vasta tänä aamuna pukeutumaan haarniskaan, odottanut hänen puhelevan noidan surmaamisesta. Ainoat lauseet koskivat ”missä on sukkani, Merlin” ja ”etkö ole pessyt punaista paitaani, Merlin”. Olemuksestasi et antanut viitteitä, että pian surmattaisiin jälleen yksi ihminen. Vaivoin kestin sitä aamulla, tuskin enää siedin sitä päivällä. En kestänyt sitä välinpitämättömyyden katsetta niillä kasvoilla, joita usein olin hyväillyt, ja joka oli nauranut kanssani salaa vuosia.
   Lähdin, kun vielä olin kasassa. Mayn kirkuminen loppui, kun pääsin asunnolleni. Eivät siinä enää kyyneleet vuotaneet, niitä ei ollut tarpeeksi siihen tehtävään. 

....................................................


Otan kaikki kommentit tervetulleina vastaan : D