Heippa kaikille lukijoille!

Tässä on ensimmäinen fanfiction,jonka nyt olen uskaltanut julkaista kaikkien nähtäville.

Olen huono antamaan ikärajoituksia,mutta sanoisin tämän olevan sellainen K13-kamaa.

Ja sitte,en oikei osaa sanoa tarkkaan,onko tää angstia vai romancea vai jotain epämääräistä siltä väliltä.

Välillä kertoja on ulkopuolinen ja välillä se on Bella.

Meyer omistaa hahmot ja minä vain leikin niillä eli en saa mitään rahallista hyötyä tästä.

No,tässäpä on sitte se ficci.

Hyviä lukuhetkiä!=D

Noutajana Enkeli

 

 

      Syksyn lehdet putoilivat emopuistaan maahan. Bella katseli kaikkea sitä lumoutuneena ikkunasta taustallaan 10-vuotiaiden lastensa melu. Tiskaaminen oli keskeytynyt, kaikki ympärillä oli pysähtynyt paikoilleen. Vain lehti leijaili tuulen mukana.

>>Isabella, ookko kohta valmis?>>

Ääni herätti Bellan horroksesta.

>>Kohta!>>

Se oli totta, astioita ei ollut kuin muutama. Perhe oli lähdössä kauppaan, niin kuin aina keskiviikkoisin. Mies, Bill, oli ollut Bellan kanssa naimisissa 12 vuotta. Kaksitoista pitkää, horroksenomaista vuotta. Bella oli asunut joskus pienessä Forks- nimisessä kaupungissa isänsä luona. Sieltä suurinta osaa vuodesta sade hallitsi ulkona olevaa säätä. Päästyään koulun läpi hän oli mennyt etelään yliopistoon, jossa sitten oli tavannut Billin. Nyt oli kulunut melkein 20 vuotta siitä, kun Bella oli muuttanut isänsä luokse Forksiin. Ja 18 vuotta, kun hän oli muuttanut takaisin etelään.

>>Isabella, tule jo! Lapset hermostuvat kohta!>>

Bellan oli pakko heittää takki niskaansa. Ulkona sadepisarat olivat alkaneet halkoa asfalttipintaa muuttaen sen tummaksi, kun Bella veti ulko-oven kiinni.

 

***

 

      Ilta tuli minun onnekseni pian. Lapset möykkäsivät ruuan jälkeen yhdeksään asti ja hiljenivät vasta kymmeneltä. Billkin meni nukkumaan lasten jälkeen. Itse katselin televisiota, kunnes nukahdin sohvalle.

      Bill ja lapset lähtivät perjantaina töiden ja koulun jälkeen Billin vanhempien luo 300 kilometrin päähän. Jäin suosiolla kotiin. Olen aina inhonnut anoppiani Annea. Se nainen kun oli olevinaan jotain. Annekaan ei pitänyt minusta tippaakaan. Ei ollut koskaan pitänyt. Saisin olla koko viikonlopun rauhassa. En tekisi mitään, olisin vain.

      Olisin voinut hyppiä ilosta, kun ei tarvinnut kestää Annen läsnäoloa. Vajosin silti minulle niin omaiseen horrokseen. Ajattelin selata kaikki kanavat läpi. Yhdeltä tuli sarja, joka käsitteli yliluonnollisia asioita. Nyt ihmissusia. Sana sai menneisyyden kuvat laukkaamaan rajusti. Muistin Jacob Blackin. Särkylääkkeenomaiset tapaamiset, moottoripyörät…Kuvat olivat kuin jonkun toisen elämästä. Ei, tuo en voinut olla minä. Kun lähdin Forksista, en pitänyt keneenkään yhteyttä. Mitenhän Jakellä menee nykyään? Voisin kai soittaa, mutten tiennyt hänen numeroaan. Soitinkin Charlielle. Hän tietäisi varmasti.

      Sain Charlielta Jaken numeron. Juttelin puolisen tuntia vanhan ystäväni kanssa. Jakellä meni hyvin: hän omisti autokorjaamon Forksissa, oli mennyt naimisiin jonkun turistitytön kanssa sekä saanut kolme lasta. Tunsin oloni hiukan paremmaksi tietäen Jakellä sentään menevän hyvin. Suljettuani puhelimen vaivuin omiin ajatuksiini. 

      En ollut kateellinen Jakelle puhelun jälkeen. Olin iloinen hänen puolestaan. Olisin silti ollut mieluummin Jake kuin Bella. Bellalla ei ollut mitään. Mutta ulkopuolisen silmissä olisin ollut rikas: iso talo hienolla asuinalueella, kaksi autoa, aviomies ja kaksi täydellistä lasta. Mutta Bella ei ollut välittänyt mistään Forksista lähdön jälkeen. Olin valinnut Billin, sillä lupasin kerran jatkaa elämääni.                      

 

 

      Olin yksin. Olin odottanut sitä kuukausia. Toisaalta se oli minulle vaaraksi. Itsetuhoiset ajatukset olivat piirittäneet minua viimeiset kaksi vuotta. Olin silti jatkanut Charlien ja Renéen takia. Perheeni ei välittänyt. Kaikkea tätä miettiessäni väsymys antoi viimein periksi ja päästi minut maailmaan, jossa saatoin olla vapaa.

 

 

 

***

 

Unet ovat ihania, ilkeitä, pelottavia, kiihottavia. Kaikkea, mitä ihminen voi tuntea. Osa unohtuu, osa jää kellumaan mieleen, osa muistuttaa menneestä, osa satuttaa, osa tekee iloiseksi. Unet ovat osa ihmistä.

 

 

 

***

 

      Uni vei minut Forksiin, Charlien taloon, minun vanhaan huoneeseeni. Makasin sängylläni, kun huomasin ikkunan ohi kiitävän varjon. Ja kuulin koputuksen. Samassa olin Niityllä täysikuun aikaan. Kun räpsäytin kerran silmiäni, oli kuu vaihtunut sokaisevaan auringonvaloon. Oli keskipäivä. Huomasin seisovani täsmälleen keskellä Niittyä. Minua vastapäätä metsän pimennossa seisoi joku. Poika se oli. Pronssinväriset hiukset, alabasteri- iho, mustaan verhoutunut. Poika tuli minua kohti varmin askelin. Kun valonsäteet osuivat niihin kasvoihin ja käsiin, kuin pienet timantit, upotettu siihen kauniiseen ihoon, antoivat kaiken loistonsa ja häikäisivät minut kauneudellaan. Kun poika tuli tarpeeksi lähelle, hän kohotti kätensä ja kutsui minua, houkutteli painautumaan hänen rintaansa vasten. Tein niin. Olisin uhmannut itsessäni jossain piilevää salaista kaipuuta, jos en olisi totellut. Hän silitteli hiuksiani. Itkin ja kyynelten läpi katselin pojan kasvoja. Hän hymyili.

>>Minä rakastan sinua Bella. Rakastan aina.>>

      Heräsin sohvalta tyyny märkänä kyynelistä.

>>Kaikki oli vain pahaista unta>>, kuiskasin itselleni. Omat sanani saivat minut itkemään menetettyä nuoruuttani ja kaikkea, mitä olin saanut Forksissa kokea ja kaikkea, mitä olisin saanut kokea. Silmät kyynelten sokaisemina menin hakemaan keittiöstä terävimmän veitsen, jonka tiesin talossa olevan. Palasin olohuoneeseen ja istuin takaisin sohvalle. Veitsen laskin sohvapöydälle. Olinko viimein päässyt lopputulokseen? Kukaan ei luultavasti välittäisi yhtään, jollei lasketa vanhempiani. Mutta heillä on omat elämät. Uni. Se oli niin todentuntuinen. Muistin Edwardin kosketuksen, äänen, ulkonäön. Minussa on pakko olla jotain vikaa. Kaikki hylkäävät. Eniten Edward satutti minua. Jälleen, kun muistelin häntä, se sattui. Olin tullut päätökseen tulevaisuudestani. Veitsi näyttäisi niin upealta ranteessani. Se saisi vihdoin kokea sen todellisen tehtävän ja maistaa elämää. Koko talo oli pimeänä, sillä miksi olisin vaivautunut sytyttämään valoja itselleni. Lapset, he järkyttyisivät, kun viehättävän ja  leppoisan mummolavierailun jälkeen he palaisivat kotiin ja löytävät äitinsä verilammikosta. Kukaan ei tulisi käymään meillä, joten minut löydettäisiin sunnuntai-iltana. Saan vetää viimeisen hengenvetoni ylhäisessä yksinäisyydessä. Kuulin ulkona auton ajavan ja pysähtyvän kadun päähän. Naapuri tuli siis viimein juhlimasta. Hänellä siihen on aihetta.

     Terä oli niin kaunis katulampusta heijastuvasta valossa. Vielä kauniimpi se olisi saadessaan uuden värin pintaansa.

>>Bella, älä ole typerä!>>

Jostain oli ilmestynyt käsi ranteeni ympärille. Toinen irrotti veistä toisesta kädestä. Käännyin nopeasti käsien omistajan suuntaan. Hänen kasvonsa näyttivät huolestuneilta.

>>Edward!>>

 

 

 

Veitsi kolahti lattialle, kun Edward otti vastaan halauksen, josta kuulsi monien vuosien kaipuu. Edward oli innostuneempi kuin minä, sillä hänen huulensa ilmoittivat sen etsiytymällä omilleni nopeammin kuin ehdin huomata. Kaipuu, rakkautemme, himo toisiamme kohtaan heijastui siinä suudelmassa.

      Kesti vähän aikaa selvittää aivot kuntoon.

>>Miksi tulit?>>

>>Kaipasin sinua.>>

>>Miksi nyt, eikä vaikka 10 vuotta sitten?>>

>>Itsehillintäni petti.>>

>>Onko sinulla muka sellaista?>>

Viittasin sillä suudelmaamme. Hän naurahti kysymykselle ja istui sohvalle. Istuin itsekin vetäytyen Edwardin käsivarsien alle.

>>Ei, jos viittauksesi oli tuohon äskeiseen tunteenpurkaukseeni.>>

Istuimme hetken hiljaa. Vain me kaksi.

>>Sulla menee aika hyvin>>, Edward tokaisi katsellen huonetta.

>>Billille tärkeää on ulkokultaisuus.>>

>>Muttei sulle?>>

>>Ei.>>

Hiljaisuus jatkui.

>>Millainen sinun perheesi on?>>

Täytyi miettiä hetki vastausta ja yrittää muotoilla sitä oikein.

>>Kaiken täytyy näyttää ulospäin hyvältä, niin kuin jo mainitsinkin.>>

>>Ei muuta.>>

>>Ei.>>

>>Ei tuollaista vastausta tarvitse miettiä kauaa.>>

En vastannut siihen. Oli tarpeeksi ihanaa kuulla hänen puhuvan. Istuimme siinä, minä Edwardin kainalossa, pitkältä tuntuvan ajan.

>>Bella?>>

>>Niin.>>

>>Saanko tiedustella, mitä sinulle on oikein tapahtunut lähtöni jälkeen?>>

Selitin kaiken: yliopiston, Billin tapaamisen, häät, lapset ja kaiken aikaa verhonneen masennuksen, joka alkoi hänen lähtönsä jälkeen. Kaiken kertomani jälkeen hän hautasi kasvonsa hiuksiini ja olisi varmaan itkenyt, jos olisi pystynyt.

>>Kaikki tämä ei olisi tapahtunut, jos en olisi lähtenyt.>>

>>Kadutko sitä?>>

>>Jos elät onnellista elämää nyt, en kadu mitään.>>

En voinut enkä halunnut vastata.

>>Miksi valitsit Billin?>>

>>Sinä käskit jatkaa elämää. Minä vain noudatin sitä.>>

>>Rakastatko Billiä? Entä lapsiasi?>>

Vaikenin.

>>Bella! Vastaa minulle!>>

>>En ole pystynyt rakastumaan mihinkään elolliseen tai elottomaan melkein 18 vuoteen!>>

>>Miksi ihmeessä sitten menit naimisiin ja hankit lapsia?!>>

>>SINÄ käskit jatkaa elämää!>>

>>Mutta ei se silti tarkoita, että sitä on pakko perustaa perhe, jota ei sitten rakastakaan!>>

>>Rauhoitu Edward! Olen kai joskus sanonut sydämeni kuuluvan sinulle ikuisesti.>>

>>Muistan kyllä>>, Edward sanoi viimein rauhoittuneena.

>>Kun lähdit, veit sen mukanasi salamatkustajana.>>

>>Olen pahoillani.>>

>>Minä en ole. Sain sen tänä iltana takaisin.>>

Edward soi minulle hymyn.

>>En tullut tänne riitelemään kanssasi. Tulin kysymään, jos vaikka lähtisit kanssani etelänmatkalle?>>

>>Miksi?>>

>>Muuten vain.>>

>>Olen perheellinen, naimisissa oleva nainen>>, sanoin muka vastuuntuntoisesti.

Edward näytti minulle vakavaa naamaa. Ottiko hän muka sen tosissaan?

>>No?>>

>>Sait houkuteltua>>, sanoin  ja annoin itselleni luvan hymyillä.

>>Hyvä>>, Edward sanoi ja antoi suukon otsalleni.

>>Menehän pakkaamaan.>>

>>Olen jo menossa!>>

Edward seurasi minua makuuhuoneeseen. Samalla, kun pakkasin, hän tutki tavaroita.

>>Miten muilla menee?>> kysyin.

>>Keillä?>>

>>Perheelläsi>>, tarkensin kysymystä.

>>En ole tavannut heitä 17 vuoteen.>>

>>Miksi ihmeessä?>>

>>Halusin olla yksin>>, Edward vastasi kuin huokaisten.

>>Ai.>>

      Pakkaamisessa meni vartti. Edward herrasmiehenä kantoi laukut eteiseen.

>>Eikö sinua ällötä suudella vanhaa naista?>> sanoin kesken suudelman.

>>Sinä olet nuori. Et ikinä ota huomioon minun todellista ikääni. Paljonkohan se nyt on? Yli sadan se kuitenkin menee…>>

Suutelun jälkeen Edward kysyi minulta kohtalokkaan kysymyksen:

>>Haluatko palata takaisin?>>

Minun ei tarvinnut kauaa miettiä:

>>En! Haluan olla sinun, vain sinun kanssasi tästä hetkestä kuolemaani!>>

>>He alkavat etsiä sinua, jos jäät kanssani etelään. Tietenkin voisimme lavastaa kuolemasi…>>

>>…polttamalla talon!>>

Edward katsoi minua, huokaisi ja naurahti huvittuneesti.

>>Olisin itse ehdottanut autopaloa, mutta se sopii kyllä minulle. Haen bensaa autotallista. Jos sinulla on täällä jotain säilyttämisen arvoista, ota se mukaan.>>

Edward painui autotalliin ja itse hain monistuspaperiarkin ja kynän. Kirjoitin kirjeen, jossa selitin palaneen talon ja katoamiseni.

                       

Anteeksi, että teitä kohtasi tällainen näky kotiin palatessanne:

 palaneen talon rauniot ja äitinne poissa. Minun oli pakko tehdä

tämä(mielenterveyteni oli kyseessä). Kun en saanut elämältäni

täyttymystä, tuli pelastava Enkeli, joka auttoi minut pois

 kärsimyksistäni. Olen pahoillani.

Bella 

 

 

Taittelin sen ja vein postilaatikkoon. Kävelin Edwardin autolle, joka seisoi sammutettuna tien päässä. Ehdin istua vain hetken autossa, kun Edward ilmestyi itsekin ratin taakse.

>>Nuotio palaa mukavasti>>, hän sanoi, kun käynnisti auton ja ajoi sen hiljaa pois entiseltä kotitieltäni. Katselin taloa sivupeilistä niin kauan, kunnes se häipyi näkyvistäni. Edward oli kietonut käsivartensa ympärilleni.

>>Olemme vihdoin yhdessä>>, hän huokaisi tyytyväisyydestä.

>>Enkä päästä sinua enää karkaamaan käsistäni!>> sanoin ilkikurisesti.

>>Miksi ihmeessä minun pitäisi edes yrittää?>> Edward vastasi nauraen.

 

 

***

 

      Naapurit huomasivat palon liian myöhään. Billin ja lasten tultua vain savuavat rauniot olivat jäljellä. He löysivät Bellan kirjeen postilaatikosta ja tulivat siihen päätökseen, että Isabella oli vakavasti mieleltään järkkynyt ja tasapainoton, kun meni ja poltti talonsa. Ja mitä Enkeliin tulee, se oli vain hänen mielikuvitustaan.

 

 

 

 

 

 

 Risut ja ruusut? Kommentoikaa!