A/N: Nopea päivitys oli. Tulin vaan iloiseksi Vuodatuksen ollessa taas käytössä : D


2. luku


Jostain se huhu lähti liikkeelle. Siitä kuiskittiin selän takana, ei koskaan kysytty kasvokkain, olivatko väitteet totta. Huhun alkulähdettä ei näyttänyt tietävän kukaan, mutta yksikään pieni ja mitätön yksityiskohta ei näyttänyt jääneen huomioimatta.
   Arthurin korviin huhu päätyi Guineveren kautta. Hänen vaimonsa oli kysynyt totuutta. Olivatko kaikki puheet minun ja kuninkaan läheisistä suhteista tosia? Kuningatar tiesi välimme olevan hiukan erilaiset kuin tavallisesti isännällä ja palvelijalla on. Tai ainakin oli ollut. Arthur tekisi mitä vain vuokseni jo pelkän ystävyyden takia, vaikka sekin vaikutti haihtuneen kuukausien kuluessa.
   Kanssani hän ei ottanut huhuja puheeksi. Hän puhui entistä vähemmän ja virallisemmin kanssani, tuskin katsoi minuun antaessaan käskyjä.

Hovissa kuhisi, kun sen keskuuteen oli levinnyt juoru kuninkaan ja tämän palvelijan huomiota herättävän läheisestä suhteesta. He vaativat kuninkaalta virallista selitystä sellaisia syytöksiä kohtaan. Suhde miespalvelijan kanssa ei ollut suotuisa keneltäkään, edes kuninkaalle he eivät olisi myöntäneet sellaisia oikeuksia.
   Kevät oli pitkällä, kun Arthur antoi hovin kokoontua asian käsittelyyn. Guineverekin oli tullut mukaan, vaikkei hänen tilassaan se olisi ollut suotavaa.
   Ihmiset loivat katseita Merliniin, joka yritti näyttää rauhalliselta, vaikka häntä hermostutti. Arthur näytti vakavalta ihmisten lausuessa syytöksensä. Merlinista tuntui kuin hän muuttuisi yhä punaisemmaksi henkilöiden kertoessa tapauksista, jotka olivat painuneet myös hänen mieliinsä.
   Arthur ei murtunut syyttävien sanojen painosta. Hän kielsi kaiken väitetyn vakuuttavasti, kuin näyttelijä lausuisi vuorosanojaan.
”Häpeällistä on, jos valtakunnan korkea-arvoiset kuuntelevat palvelijoitten juoruiluja. Tiedoksi kaikille minun ja palvelijani Merlinin välisen suhteen olevan isännän ja tämän palvelijan välinen työsuhde.”
”Välillänne ei ole siis mitään tunnesidettä?”
”Annan teille hallitsijana kunniasanan siitä, ettei mitään kuvailemaanne inhottavuutta ole tapahtunut koskaan.”
   Hovi vaikutti hyväksyneen vastahakoisesti Arthurin varmasti lausuneet sanat ja nyökkäili myöntävästi. He vaikuttivat häpeilevän hiukan syytöstään, olihan kuningas antanut vakuuttavasti sanansa käsitellyn asian olevan pelkkää valhetta.
   Merlin poistui viimeisten joukossa salista, valkoisena ja järkyttynein katsein. Hän yritti hallita haluaan tarrautua Arthuria paidan rintamuksesta ja ravistella huutaen, miten pelkuri tämä oli. Hovi oli menettänyt kiinnostuksensa nuoreen palvelijaan kuninkaan murskatessa huhut. Merlin oli jälleen vain yksi lukuisista palvelusväkeen kuuluvista nuorukaisista. Jopa vähemmän, sillä kuningas oli hankkinut uuden miespalvelijan tapahtuman jälkeen.

Saatoin vain kauhistella, miten kylmästi entinen rakastajani oli pyyhkinyt historiastaan kaiken ”häpeällisen”. Hän kielsi ja antoi kunniasanansa siitä, vaikka juuri kuninkaalla olisikin oikeus muuttaa valtakuntaansa. Annoin kolme vuotta nuoruudesta! Arthur ei voi noin vain hävittää niitä tehden upeat hetkemme olemattomiksi, pelkiksi saduiksi historian lehdillä. Perintö Utherilta ei kata sitä oikeutta, vaikka muuten voisikin Arthur kiistää osallisuutesi siihen ”inhottavuuteen”.

Muistan kyllä, ettemme häpeää silloin tunteneet, kun kietouduimme kerälle, yhdistyimme samaksi. Ei hän päästänyt irti aamun koittaessa, valaistessa huoneen kivisiä nurkkia, voittaessa tulisijasta hohkanneen valon luomat varjot.
   Arthur kuljetti kättä vaaleissa hiuksissaan venytellen vartaloa. Jännittynyt selkä kohosi hiukan sängystä. En voinut vastustaa kiusausta kutittaa kyljestä. Hän painui välittömästi kippuraan nauraen. Jatkoin ja jatkoin, siirryin kyljistä nilkkoihin. Aneli kuningas armoa, yritti järkeistää sitä: ”Joku kuulee vielä.” Lopetin sen ja vapautin hänet sormien kiusasta. Yritti hän peitellä sitä, kuin häpeillen, miten kiihottunut oli leikistä.
”Mene vain. Sinulla on varmaan runsaasti askareita.”
”Niitä piisaa. Tarvitsetteko apua pukeutumisessa?”
”Ei tänään.” Arthur yritti mytätä nivustensa kohdalle suurta peittokerrosta, kuin häpeää tunteva poikanen. Silloin se lähinnä hymyilytti.

***

Päiviä kului, ei hän puhunut minulle mitään. Illat vannoin kostoa ja suunnittelin kuningattaren murhaa, yöt totesin sen olevan liian helppoa.
   Kahdeksantena päivänä aamuyöllä, sudenhetkenä, tein päätöksen ja käänsin kelkkani pimeyden puoleen. Hyvästelin valon ja onnittelin pahuutta voitosta. Tein uuden liittolaiseni kanssa suunnitelman, josta kuningas Arthurin hovi saisi puheenaihetta joksikin aikaa. 

.........................

Kommentteja lukijoilta?