Fanin kädestä

Infoa 5.3.2013

2013-03-05T02:08:00+02:00

Heippatirallaa!

Elossa olen vielä, vaikka mitään ei ole kuulunutkaan kuukausiin.

Muutamia Merthur-aihioita olen värkkäillyt varsinkin jouluaaton jälkeen, mutta saa nähdä, jäävätkö ne laatikkotapettien asemaan.

Ei otsikkoa

2012-10-03T22:21:01+03:00

Kiitoksia paljon palautteesta AM! Menen aina välittömästi shokkitilaan, kun joku viitsii tulla kommentoimaan tekeleitäni : D Syy näkymättömiin kommentteihin on asetuksissa. Jouduin muuttamaan niitä roskapostin takia. Sitä pukkas tulemaan päivittäin.

Kirjoitin ficin lopusta alkuun. Se voi olla yksi syistä, minkä takia viimeinen osa on erilainen tyyliltään verrattuna ekaan ja tokaan. Lisäksi minulla ei ole betaa, joka pitäisi kurissa ja nuhteessa kieliopin ja sanojen suhteen. Pitäisi hankkia, mutta ujous iskee takavasemmalta. Perheellekään ei viitsi näyttää tällaisia tekstejä. Pitää olla salaisuuksia.

Ihanaa, että pidit Arthurin kiusoittelusta : D Ne kohdat ovat aina sarjassa mielestäni mehevimpiä "piilo"-Merthureineen.

Merlin: Lausutut ja tehdyt elävät mukana, K-18, osa 3/3

2012-08-25T03:08:01+03:00

A/N: Ficin kanssa tuli itkettyä useaan otteeseen.Voi niitä öitä : D Kiitoksia lukijoille! Enemmittä sanoitta toivottavasti ette ole traumatisoituneet kirjoituksista. Mitä lopussa tulee tapahtumaan... anteeksi.

3. luku

Kesän alussa, luonnon viimeistellessä aikaisen kevään tuotoksia, Camelot sai viimeinen odotetun kruununprinssin, jota kuningaspari pian syntymän jälkeen ylpeillen esitteli harvoille valituille. Merlin ei voinut olla huomaamatta Arthurin ankariksi käyneiden kasvojen pehmenevän, kun puheenaihe siirtyi prinssiin. Virallisiin tilaisuuksiin tarkoitettu Vakavuuden naamio kuninkaan kasvoilta hävisi aina hänen puhellessa ainokaiselleen hymyn väreen karehtiessa suupielissä.
”Hän on vahva poika, ” Arthur sanoi hymy huulilla, ”Camelot saa tulevaisuudessa mainion hallitsijan.”
Paikalla olevat hovin jäsenet naurahtivat myönnellen kuninkaan sanoja.
”Hyväkuntoisen hallitsijan Camelot saakin! Lapsessa ei ole näkyvissä minkäänlaista ruumiillista heikkoutta. Pääsette tulevaisuudessa kouluttamaan oivaa miekkamiehestä pojastanne, sir,” vakuutteli hovin lääkäri.
   Kesän väistyessä syksyn tieltä, puiden vaihtaessa väritystä, kruununprinssin terveyden huomattiin muuttuneen. Aluksi se oli pelkkää kuumeilua, joka vaihtui pian erikoisen vihreän väriseen ihottumaan. Hovin lääkäri eivät olleet nähneet vastaavanlaisia tapauksia aikoihin, viimeksi Utherin hallituskaudella, kun taikuus vielä oli sallittu.

Loitsu oli liiankin helppo. Lapsi jokelteli minulle ja piteli sormesta sanojen virratessa suustani, ja taian alkaessa vaikuttaa poika hymyili sinisilmät sädehtien minulle. Niiden kaltaisia silmiä olin katsellut usein. Nähnyt sen kaltaisten silmien, hänen isänsä silmien, muuttuvan himon kiihkossa entistä tummemmiksi.
   Kruununprinssi haukotteli ja sulki silmät irrottamatta otettaan sormestani. En voinut olla hyväilemättä pojan vaaleiden hiuksien peittämää päälakea. Olikohan Arthur näyttänyt samanlaiselta? Yhtä avuton ja muiden armoilla hänkin on ollut.

”Pojan iho on muuttunut läpikuultavan ohueksi, suonet näkyvät oudon vihertävinä alta.”
”Senkö takia epäilette taikuutta?”
”Se on vahvin olettamus. Ei tällaiseen luonnottomaan tekoon pysty mikään muu kuin vahva taikuus.”
Arthur muuttui kasvoista entistä punertavammaksi hänen yrittäessä pidätellä kyyneliä. Vaivoin hän sai kysyttyä:
”Miten… se loppuu?”
”Kipuihin, se ei ole hiljainen tapa menehtyä.”
Guinevere purskahti itkuun ja pakeni huoneesta. Arthur käski lääkäreitä poistumaan ennen kuin hän romahti lattialle nyyhkyttäen ja kiroten taikuutta.

Näin pojan muutamaa tuntia ennen menehtymistä. Näky oli juuri odotettu jokaista suloista yksityiskohtaa myöten.
   Guinevere heijasi lasta silmät punaisina ja lasittunein katsein. Lapsi kirkui ja itki, vaikka sekin heikko avun huuto oli heikentynyt päivien kuluessa. Arthur istui hänen vieressään ja katseli poikaa. Hänen sormensa silittelivät vauvan pään untuvaista vaaleaa tukkaa. Prinssi tuijotteli kipuihin väsyneenä vanhempiaan, kunnes sulki silmänsä. Kuulin naisen parkaisun kahden huoneen päähän enkä voinut estää suupieliäni kohoamasta hymyyn. Arthur kohtasi oman rovionsa kärventyneen lihan katkuineen.

***

Lapsen kuolemakaan ei vaikuttanut pysäyttävän Arthuria. Hän hoiti virkaansa, vaikkakaan ei yhtä innolla. Hän vaipui usein omiin ajatuksiin, mutta jonkun huomauttaessa jostain asiasta hän suoristautui hiukan. Ihmisten lähdettyä sama kuitenkin toistui. Hänen ryhtinsä romahti ja poskia peittivät kyyneleet.

***

Hautajaisten jälkeisenä iltana Merlin toi Arthurille kiillotetun haarniskan. Hän laski sen pöydälle äänekkäästi, mutta sekään ei saanut kuningasta liikahtamaan takan eteen asetetulta tuolilta. Merlin aisti Arthurissa halun puhua jollekulle ja järjesteli sen vuoksi haarniskan osia entistä hitaammin ja äänekkäämmin pöydälle.
”Poistu ole hyvä, jos et osaa muuta tehdä kuin metelöidä. Mitä edes teet täällä, lähetin sinut muihin tehtäviin,” Arthur ärähti paikaltaan.
”John lähetti minut, hänellä oli kiireitä. Kiillotanko saappaanne, sir?” Merlin kysyi. Arthur mutisi jotain epämääräistä. Merlin poimi saappaat kainaloonsa.
”Oliko jotain muuta, sir?”
”Merlin. Jää hetkeksi. Haluan puhua.”
”Mistä?” Merlin kysyi muuttaen ääntään ihmettelevään sävyyn.
”Mistä luulisit!” hän huusi. ”Olet sinäkin oikea idiootti, Merlin. Miten ihmeessä olet edes selvinnyt tuohon ikään?!”
   Merlin katsoi Arthurin huutamista silmää räpäyttämättä. Hän näki aikuisen miehen sijasta pikkupojan huutamassa hoitajalleen.
”Puhu pojastasi kuningattaren kanssa.”
”Hän ei halua puhua siitä.”
   Seurasi hiljaisuus miesten välillä. Arthur tuijotti vastakkaiseen seinään, Merlin kenkiinsä.
”Saatte uusia lapsia,” Merlin sanoi muuttaen ääntään lohduttavammaksi kuin olisi halunnut.
”Mistä sinä senkin tiedät. Se velhohan voi estää kaiken, tehdä jotain temppujaan. Kunhan mieheni saavat sen murhaajan kiinni, annan mestauttaa hänet. Syyllisyyttä en ota kannettavaksi harteille sellaisen lapsenmurhaajan takia. Mikään ei iljetä minua niin paljoa.”
”Ei edes meidän suhteemme?” kysyi puoliksi mutisten Merlin toivoen, ettei tietäisi Arthurin tulevaa vastausta.
”Ei ole mitään ’meitä’. Eikö se tehty selväksi aikoinaan? Ei voi olla. Se on luonnotonta kahden miehen välillä,” Arthur vastasi halveksien.
   Hänen ei olisi kestänyt lausua niitä sanoja.
”Sanasi loukkasivat jo silloin kuulustelussa! Yritin selitellä niitä tuhansin eri tavoin itselleni. Mutta kun lausuit ne uudelleen äsken, päin naamaa kahden kesken, et voi arvatakaan kuinka ne ovat teräviä sanoja!” Merlin huusi. ”Olet antanut palvelijallesi liian monta iskua, Arthur, muttei velhon pinna kestä kaikkia loukkauksia.”
   Merlin sihahti muutamia sanoja vihasta yhteen puristuneiden huulten välistä todistaakseen sanansa. Ne saivat takasta lentämään muutaman kipinä Arthurin ympäri. Ne kiersivät kuningasta ja osuttuaan lattiaan sammuivat. Kaikkea sitä yhtäkkistä toimintaa Arthur tuijotti hämmentyneenä, yrittäen koota kaiken tapahtuneen ja sanotun, huomaten oman sokeutensa.

He olivat tyystin kahden, hiljaisuudessa tuijottivat toisiaan Arthur Pendragon ja viimeinen Lohikäärmeherra. Silmästä silmään. Velhon silmät kiiluivat keltaista hehkua, jonka huomatessaan kuningas hätkähti.
”Se olit sinä. Aina. Kaikki ne oudot tapahtumat vuosien aikana… En voi käsittää! Miten pystyit edes salaamaan ja suunnittelemaan sen, poikani murhan? Kaikki ne vuodet aivan nenäni alla! Minun lähipiirissäni velho teki temppujaan...”
Kiiluvasilmäinen Merlin ojensi välittömästi kätensä ja lausui muutamia tavuja saaden Arthurin paiskautumaa huoneen kiviseinään.
”Älä koskaan kutsu taikuuttani tempuiksi. Et ymmärrä niiden mahtia, Pendragon. Miksi edes ymmärtäisit? Olet samanlainen kuin isäsi!”
”Älä koskaan vertaa minua isääni…”
   Toisen kerran välittömästi ojensi Merlin rannettaan ja puristi rystyset valkoisina kätensä nyrkkiin.
”Poltit noidan roviolla alkuvuodesta. Eikö se soita kellojasi?! Muka ei olisi isänsä kaltainen…” Merlin nauroi kylmästi Arthurin alkaessa välittömästi haukkoa henkeä ja luhistua maahan.
   Velho käveli rauhallisin, nauttivin askelin kuninkaan eteen, joka kyyristeli lattianrajassa tukehtumaisillaan näkymättömän käden toimesta. Merlin kyykistyi tukehtuvan kuninkaan viereen ja hymyili. Arthurin sinertävät kasvot saivat velhon hellittämään otettaan. Hän nousi ja antoi nyrkkinsä raueta. Vasta valkoisina kuultaneet rystyset muuttuivat punaisiksi. Merlin käänsi selkänsä ja odotti seuraavaa siirtoa.
   Arthur epätoivoisena yritti nähdä huoneen pakomahdollisuudet. Hän tiesi, ettei voitto olisi helppo. Mutkattomampaa olisi paeta, yrittää päästä tilanteesta ulos ihmisten joukkoon. Hän ponkaisi ylös ja otti askelia ovelle. Velho ei edes kääntynyt vaan lausui jälleen muutamia sanoja. Kuului rasahdus Arthurin säärien murtuessa palasiksi ja miehen karjuessa kivusta. Luut törröttivät housujen lahkeita vasten ja niiden kohdalle alkoi muodostua verestä tummaa jälkeä. Lahjetta pitkin valui verinoro, jossa lillui veren punaamia luunsiruja. Se jos mikä sai vinon virneen velhon huulille.
   Merlin kääntyi ympäri silmät hullunkiillon hekumassa. Katse sai Arthurin vavahtamaan. Hän pyrki käsien avulla pakosalle, muttei se auttanut asiaa. Merlin nauroi Arthurin surkeille liikkumisyrityksille kolkkoa, kylmää, nautinnollista naurua.
”Suuri Pendragon! Mahtava on dynastia, joka pelon avulla saa kansan kunnioituksen.”
”Merlin…”
   Arthurin anelun keskeytti hänen oma huutonsa sormien murskaantuessa pelkästään Merlinin nyökkäyksestä. Muodottomiksi ruhjoutuneiden kämmenten päälle velho astui kengällä varaten koko painonsa sen verhoamalle jalalle. Kovat, murtuneiden sormien kappaleet tuntuivat ohuen pohjan läpi Merlinin jalkapohjaan.
”Hän koki paremman kuoleman kuin sinä, Pendragon, tulet kokemaan. Minä välitin hänestä! Miksi sinun vaikutuksestasi kaikki, mitä rakastan, kuolee?!” Merlin sanoi sihisten hampaidensa välistä korottaen viimeisten sanojensa kohdalla ääntään, ja varatessaan entistä enemmän painoa jalalle Arthurin tukahdutettua väkisin tuskaisan kuuloisen karjahduksensa.
   Merlin siirtyi pois kämmenten päältä ja potkaisi samaisen jalan kengänkärjellä Arthuria kylkeen, jolloin kuului selvästi napsahdus luun murtuessa. Arthur ulvahti välittömästi ja siirsi kämmentensä jäänteet varjelemaan kylkeään.
”Pystytkö kuvittelemaan hänen kidutuksensa, mahtava Pendragon? Jokaisen lieskan syleilyn paljasta ihoa vasten!” huusi Merlin raivon murtuessa sanojen läpi. Potkaisten jokaisen sanan kohdalla uudelleen Arthuria hän osui kerran kärjellä poskeen tehden siihen suuren ruhjeen ja saaden Arthurin sylkemään verta ja hampaiden kappaleita matolle. Yksi potkuista sai korvalehden halkeamaan ja veren sakeana norona virtaamaan Arthurin kaulaa vasten.
”Tiedätkös mitä, Arthur?” Merlin kuiskasi kumartuen ja tarttuen Arthuria leuasta kiinni ja vetäessä tämän omien kasvojensa eteen. He tuijottivat silmästä silmään jälleen.
”En ole koskaan lakannut rakastamasta sinua, vaikka nain Gwenin,” Arthur vakuutteli kuiskaten tuskaisasti.
”Päätit itse meidän suhteemme ja kehotit jatkamaan elämää. Tässä sitä ollaan, Arthur-pieni, elämän jatkumisen tulos.”
”Olisin… antanut hänen elää… olisit maininnut…” Arthur lausui nieleskellen verta.
”Ei paluuta entiseen, rakkaani, kaikki se on poltettu,” lausui Merlin juhlallisesti päästäen Arthurin pään retkahtamaan mattoon. Hän muodosti äänettömästi huulillaan taikasanoja, jotka sytyttivät Arthurin käsivarsien ihon palamaan. Iho kuoriutui kuin käärmeellä lihasten paistaessa punaisina. Voimattomana lattialla makaava kuningas ei enää äännellyt. Kyyneleet sekoittuivat verivanaan kaulalla ja silmät kosteina ja punaisina tuijottivat Merlinin ohi tyhjyyteen anoen armoa.
”Tapa minut.”
”Ei vielä, rakkaani. Aurinko ei ole laskenut.”
”En jaksa,” kuiskasi kuningas anellen, katsahtaen velhon keltahehkuisiin silmiin.
   Aika oli muuttunut Arthurille kidutukseksi. Hän näki varjojen kasvamisen ja kiduttajan vinon onnen virneen viiruiksi muuttuneiden silmien alla. Suloinen, viaton Merlin oli tapettu. Oli vain jäljellä Lohikäärmeherra, joka eli katkeruudesta.
   Merlin siveli pöydällä haarniskan vieressä olevan miekan terää ja katsahti monesti Arthuriin miettiväinen pilke silmissä. Kahva tuntui kovin hyvältä kättä vasten.
   Auringon viime säteet tapailivat Arthurin huoneen tavaroita, mutta jättivät varjoonsa kuninkaan runnellun vartalon. Arthurin huomatessa miekan Merlinin kädessä hän hymyili heikosti ja kääntyi kivuliaasti selälleen.
   Merlin painoi miekan kuninkaan rintakehän ylle katsoen ulos nähden vain linnan puoliksi tyhjentyneen linnan pihan.
”Merlin. Katso minuun… katso edes minuun, kun… teet sen…” Arthur lausui nieleskelle verta ja kyyneliä.
   Velho kääntyi mestattavansa puoleen. Vaativat siniset silmät etsivät mestaajaa ja löysivät ne järkähtämättöminä, katse porautuneena kidutettuun mieheen. Silmää räpäyttämättä Merlin työnsi terävän miekan Arthurin ruhjoutuneeseen rintakehään. Arthur haukkoi henkeä keuhkon puhjetessa. Terä kiilteli punaisena elämän nesteestä Merlinin vetäessä sen ulos. Viimeinen korahdus täytti huoneen veren noruessa syvän punaisina viivoina pitkin rintakehää. Siniset silmät sammuivat.
   Tahrainen miekka tippui kolisten kiviselle lattialle. Merlin rojahti polvilleen ruumiin viereen ja otti käsiinsä Arthurin pään. Hän siirsi veriset hiukset sivuun kasvoilta ja kuljetti sormia poskipäitä pitkin vahingoittumattomille, veren tahrimille huulille. Tuntien niissä vielä lämpöä hän painoi tunteettoman suudelman hymyn saattelemana miehen huulille.

Et hylkää minua enää.

..........
Kommentteja?

Infoa 7.8.2012

2012-08-07T02:00:01+03:00

Lukio alkaa keskiviikkona taas vaihteeksi. Saa nähä kirjottamisen kanssa.

Uusi osa Lausutut ja tehdyt elävät mukana ilmestyy kunhan saan vähän viimeisteltyä sitä ensin.

Oon innostunu viime viikkoina Merlinistä oikein urakalla. Tekeillä on matalamman ikärajan ficci, josta toivon todellakin tulevan jotain julkaisukelpoista. Sen verran voin paljastaa siitä, että Merlin ja Arthur ovat siinä *lukijat haukkoo henkeä "oh really?!"* ja siinä seikkaillaan nykyajassa.

Toivottavasti en kadottanu nykyajalla uhkailun takia lukijoita : D

Merlin: Lausutut ja tehdyt elävät mukana, K-18, osa 2/3

2012-07-27T00:26:01+03:00

A/N: Nopea päivitys oli. Tulin vaan iloiseksi Vuodatuksen ollessa taas käytössä : D

2. luku

Jostain se huhu lähti liikkeelle. Siitä kuiskittiin selän takana, ei koskaan kysytty kasvokkain, olivatko väitteet totta. Huhun alkulähdettä ei näyttänyt tietävän kukaan, mutta yksikään pieni ja mitätön yksityiskohta ei näyttänyt jääneen huomioimatta.
   Arthurin korviin huhu päätyi Guineveren kautta. Hänen vaimonsa oli kysynyt totuutta. Olivatko kaikki puheet minun ja kuninkaan läheisistä suhteista tosia? Kuningatar tiesi välimme olevan hiukan erilaiset kuin tavallisesti isännällä ja palvelijalla on. Tai ainakin oli ollut. Arthur tekisi mitä vain vuokseni jo pelkän ystävyyden takia, vaikka sekin vaikutti haihtuneen kuukausien kuluessa.
   Kanssani hän ei ottanut huhuja puheeksi. Hän puhui entistä vähemmän ja virallisemmin kanssani, tuskin katsoi minuun antaessaan käskyjä.

Hovissa kuhisi, kun sen keskuuteen oli levinnyt juoru kuninkaan ja tämän palvelijan huomiota herättävän läheisestä suhteesta. He vaativat kuninkaalta virallista selitystä sellaisia syytöksiä kohtaan. Suhde miespalvelijan kanssa ei ollut suotuisa keneltäkään, edes kuninkaalle he eivät olisi myöntäneet sellaisia oikeuksia.
   Kevät oli pitkällä, kun Arthur antoi hovin kokoontua asian käsittelyyn. Guineverekin oli tullut mukaan, vaikkei hänen tilassaan se olisi ollut suotavaa.
   Ihmiset loivat katseita Merliniin, joka yritti näyttää rauhalliselta, vaikka häntä hermostutti. Arthur näytti vakavalta ihmisten lausuessa syytöksensä. Merlinista tuntui kuin hän muuttuisi yhä punaisemmaksi henkilöiden kertoessa tapauksista, jotka olivat painuneet myös hänen mieliinsä.
   Arthur ei murtunut syyttävien sanojen painosta. Hän kielsi kaiken väitetyn vakuuttavasti, kuin näyttelijä lausuisi vuorosanojaan.
”Häpeällistä on, jos valtakunnan korkea-arvoiset kuuntelevat palvelijoitten juoruiluja. Tiedoksi kaikille minun ja palvelijani Merlinin välisen suhteen olevan isännän ja tämän palvelijan välinen työsuhde.”
”Välillänne ei ole siis mitään tunnesidettä?”
”Annan teille hallitsijana kunniasanan siitä, ettei mitään kuvailemaanne inhottavuutta ole tapahtunut koskaan.”
   Hovi vaikutti hyväksyneen vastahakoisesti Arthurin varmasti lausuneet sanat ja nyökkäili myöntävästi. He vaikuttivat häpeilevän hiukan syytöstään, olihan kuningas antanut vakuuttavasti sanansa käsitellyn asian olevan pelkkää valhetta.
   Merlin poistui viimeisten joukossa salista, valkoisena ja järkyttynein katsein. Hän yritti hallita haluaan tarrautua Arthuria paidan rintamuksesta ja ravistella huutaen, miten pelkuri tämä oli. Hovi oli menettänyt kiinnostuksensa nuoreen palvelijaan kuninkaan murskatessa huhut. Merlin oli jälleen vain yksi lukuisista palvelusväkeen kuuluvista nuorukaisista. Jopa vähemmän, sillä kuningas oli hankkinut uuden miespalvelijan tapahtuman jälkeen.

Saatoin vain kauhistella, miten kylmästi entinen rakastajani oli pyyhkinyt historiastaan kaiken ”häpeällisen”. Hän kielsi ja antoi kunniasanansa siitä, vaikka juuri kuninkaalla olisikin oikeus muuttaa valtakuntaansa. Annoin kolme vuotta nuoruudesta! Arthur ei voi noin vain hävittää niitä tehden upeat hetkemme olemattomiksi, pelkiksi saduiksi historian lehdillä. Perintö Utherilta ei kata sitä oikeutta, vaikka muuten voisikin Arthur kiistää osallisuutesi siihen ”inhottavuuteen”.

Muistan kyllä, ettemme häpeää silloin tunteneet, kun kietouduimme kerälle, yhdistyimme samaksi. Ei hän päästänyt irti aamun koittaessa, valaistessa huoneen kivisiä nurkkia, voittaessa tulisijasta hohkanneen valon luomat varjot.
   Arthur kuljetti kättä vaaleissa hiuksissaan venytellen vartaloa. Jännittynyt selkä kohosi hiukan sängystä. En voinut vastustaa kiusausta kutittaa kyljestä. Hän painui välittömästi kippuraan nauraen. Jatkoin ja jatkoin, siirryin kyljistä nilkkoihin. Aneli kuningas armoa, yritti järkeistää sitä: ”Joku kuulee vielä.” Lopetin sen ja vapautin hänet sormien kiusasta. Yritti hän peitellä sitä, kuin häpeillen, miten kiihottunut oli leikistä.
”Mene vain. Sinulla on varmaan runsaasti askareita.”
”Niitä piisaa. Tarvitsetteko apua pukeutumisessa?”
”Ei tänään.” Arthur yritti mytätä nivustensa kohdalle suurta peittokerrosta, kuin häpeää tunteva poikanen. Silloin se lähinnä hymyilytti.

***

Päiviä kului, ei hän puhunut minulle mitään. Illat vannoin kostoa ja suunnittelin kuningattaren murhaa, yöt totesin sen olevan liian helppoa.
   Kahdeksantena päivänä aamuyöllä, sudenhetkenä, tein päätöksen ja käänsin kelkkani pimeyden puoleen. Hyvästelin valon ja onnittelin pahuutta voitosta. Tein uuden liittolaiseni kanssa suunnitelman, josta kuningas Arthurin hovi saisi puheenaihetta joksikin aikaa.

.........................

Kommentteja lukijoilta?

Merlin: Lausutut ja tehdyt elävät mukana, K-18, osa 1/3

2012-07-26T23:37:01+03:00

Nimi: Lausutut ja tehdyt elävät mukana
Kirjoittaja: Marvolo
Fandom:Merlin
Ikäraja:K-18 lukeminen omalla vastuulla
Paritus:Merlin/Arthur, Arthur/Gwen, Merlin/OC
Tyylilaji:angst,darkfic,hyppysellinen slashromancea
Varoitukset: Väkivaltaa ficin loppupuolella.
Yhteenveto: Merlin ja Arthur ovat pitäneet yllä salasuhdetta muutamia vuosia, kunnes Arthur päättää suhteen voidakseen naida Gwenin. Siitä lähteneet seuraukset tulevat muuttamaan molempien elämän karmealla tavalla.
A/N: Ensimmäinen korkeamman ikärajan ficci. Idean sain lukion viimeisellä koeviikolla matikan kokeen jälkeen(analyysit jätettäköön tekemättä ). Halusin kokeilla kirjoittaa synkempää Merlin-hahmoa jostain kummallisesta syystä.
Jaoin ficin kolmeen osaan. Päivitykset tulevat epäsäännöllisesti.

Hahmot eivät kuulu omistukseeni.

1. luku

Lämmin kesäsade kasteli rintakehäsi silloin metsässä. Se oli makeaa, muistan. Kätesi hyväili hiuksiani, kun nuolin kosteutta iholtasi kaulasta alkaen, etsien aina vain lisää märkää hipiää, ja johon upotin huulet mielihyvästä huokaisten. Vakuutit omistusoikeuteni sinuun olevan mahtavampi kuin kuoleman, ettei siihen väliin mahtuisi mitään maallista. Ei mitään, ei ketään.

Arthur vietti iltapäiväänsä huoneessaan työskennellen. Hän oli nyökännyt Merlinille tämän tultua huoneeseen siivoamaan lattialla lojuvia vaate- ja tavarakasoja takaisin paikoilleen. Merlin oli hymyillyt kuninkaalle valloittavaa hymyään ja toivottanut hyvää iltapäivää. Jokin hallitsijassa oli kuitenkin muuttunut viimeksi kuluneiden viikkojen kuluessa, oli hän huomannut.
   He työskentelivät puolisen tuntia puhumattomuuden kuplassa.
”Merlin,” kuningas sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Niin, Arthur.”
Kuningas vaikeni toviksi, etsien oikeita sanoja. Hän väänteli käsiään ja oikaisi ryhtiä, kunnes sai kakaistua sanansa:
”Minä… menen naimisiin. Guineveren kanssa.”

Sinäkin päivänä satoi. Ikkunaruutuja vasten ropisi tavallinen sade, meidän hetkemme laimea serkku.

”Onneksi olkoon,” Merlin hiljaa kuiskaten lausui, katsomatta Arthuria silmiin.
”Merlin, ” Arthur sanoi ja otti palvelijansa kädet omiinsa tuijottaen niitä hetken, ”se oli … se kaikki viime vuosina… Ei muistella sitä. Lupaa se. Jatka elämääsi.” Hän irrottautui ja poistui huoneesta kääntäen selän Merlinille.

Tuskin uskalsin niinä päivinä sanojesi jälkeen katsoa sinua, sillä jokaisen hengenvedon yhteydessä se kielletty tunne rummutti päässä. Sen vaikutuksesta tehdyt teot olisivat aiheuttaneet liikaa selittelyjä.

***

Katselin vihkimistänne väkijoukon keskeltä. Minä olin massaa ja sinä sen johtajana toimit, kuten johtajan täytyi tehdä.
   Kuuntelin vieraiden ihmisten mielipiteitä. Osan mielestä tekosi oli järkevä, sillä et ollut velassa kenenkään suvulle. Se toinen puoli piti liittoasi järjettömänä.
   Turha edes arvuutella mielipidettäni avioliittoasi kohtaan. Kyyneleet olivat kuivuneet viikkoja sitten, ajatus meistä jälleen yhdessä oli poltettu. Kehoa piteli hallussaan suloinen turtumus.
   Jos pitää ajatella hyviä puolia, onneksi valitsin Gwenin, etkä niitä aatelisneitoja, joita vuosien aikoina vieraili hovissa. Heiltä puuttui Gwenin näkökulma todelliseen elämään.

Lupasin sinulle eläväni, mutten odottanut sen niinkin pian kuin hääiltananne tapahtuvan. Hämmennyin suuresti törmätessäni yllättäen tyhjällä käytävällä toiseenkin ihmiseen, joka piteli piilossa samaa salaisuutta kuin itse.
   Eräs palvelustytöistä, May oli hänen nimensä, oli kaatanut vahingossa tarjottimellisen verran ruokaa ja juomaa lattialle. Olin ryntäämässä nurkan takaa häntä auttamaan, kun kuulin tuttuja sanoja käytettävän. Jäin piiloon ja odotin minuutin. Kun uskaltauduin kurkistamaan nurkan takaa, hän oli häipynyt ja käytävä oli yhtä siisti kuin ennen tapahtumaa.
   Lyöttäydyin hänen seuraansa yhä useammin. May oli yön perhosia, ei niitä koreita neitoja liihottelemassa ympäriinsä kirjailluissa, värikkäissä puvuissa. Hän jakeli kasvojensa kirkkautta kitsaasti, vaikkei voinut estellä silmissä kätkeytyvää ilkikurisuutta.
   Hurmasin häntä tottunein ottein, hänen vastustamatta ollenkaan. Vaikka kyllä May, tunnustan, osasi taidon yhtä hyvin. Hänen hymyssään oli toivoa, mahdollisuus työntää menneet muistin periferiaan.

Kesäsade ei ehtinyt luoksemme. Lumihiutaleet monesti peittivät Mayn tummat palmikot, takertuivat mustiin suortuviin kauniiksi kuvioiksi. Kylmä kivimuuri oli tuttu naapuri. Usein painauduimme siihen, kääriydyimme suuren viittaan ja nauroimme hiljaa suudelmien välissä lumen kastellessa poskia. Ei sitä voinut verrata menneeseen.

Talven selän katkettua tuli ilta, jona kaikki paljastui. May saapui ajallaan luokseni, hypähti syliini ja upotti minut suukkoihin. Hän värisi kylmästä. Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin pari sanaa. Näin hämmennyksen Mayn kasvoilla, kun käteni muuttuivat lämpimämmiksi kuin tavallisesti ihmisillä on. Hämmennys vaihtui pian harvinaiseen hymyyn.

”Sinussa on ollut alusta asti jotain tuttua, ” May sanoi ja nauroi.
”Ei kai se ole pettymys?”
”Ei, ei ollenkaan.”

Hän siveli etusormellaan poskeani, kunnes irrottautui ja lähti omaan kotiinsa. Matkalla hiivin hänen takanaan ja yllätin kotiovella kaappaamalla syleilyyn, ilmiselvästi odotettuun. Hän kutsui minut sisälle.

***

Helmikuun aurinko hymyili kanssani, enkä tiennyt nauttiko se kasvoihini juurtuneesta hymystä vai olinko minä vain sen orja, joka toteuttaa isännän käskyjä.

”Tulet kai huomiseen mestaustilaisuuteen, Merlin?”
”Kenet tällä kertaa?” tiedustelin yllättyneenä.
”May, yksi palvelijattarista. Ei hänestäkään kyllä uskonut päällepäin, että olisi sekaantunut taikuuteen. Kuningas pitää yllä samaa linjaa isänsä kanssa, mikä on vain hyvä. Ei pääse taikuus liiaksi rehottamaan ja tuhoamaan kunnollisten ihmisten elämää.”

Ei aurinko aiheuttanut orjalleen kipua, vaan Kohtalolle kavalalle sen nautinnon myi.

***

Aurinko häikäisi pilkallisesti, kun May kannettiin rovion päälle ja tuli sytytettiin. Mekko paloi hänen päältään ja kirkuminen sai katsojat pitelemään korviaan. Palavan lihan ja havupuiden haju leijui kaiken yllä. Yleisö haukkoi henkeä usein, ja pakkasilman täytti huurteinen uloshengitys. Toimitusta katselin varjoista jäätyneet kyynelvanat poskilla.
   Erehdyin kerran antamaan huomiota teloituttajalle, joka parvekkeeltaan katseli kansaansa. Olin avustanut häntä vasta tänä aamuna pukeutumaan haarniskaan, odottanut hänen puhelevan noidan surmaamisesta. Ainoat lauseet koskivat ”missä on sukkani, Merlin” ja ”etkö ole pessyt punaista paitaani, Merlin”. Olemuksestasi et antanut viitteitä, että pian surmattaisiin jälleen yksi ihminen. Vaivoin kestin sitä aamulla, tuskin enää siedin sitä päivällä. En kestänyt sitä välinpitämättömyyden katsetta niillä kasvoilla, joita usein olin hyväillyt, ja joka oli nauranut kanssani salaa vuosia.
   Lähdin, kun vielä olin kasassa. Mayn kirkuminen loppui, kun pääsin asunnolleni. Eivät siinä enää kyyneleet vuotaneet, niitä ei ollut tarpeeksi siihen tehtävään.

....................................................

Otan kaikki kommentit tervetulleina vastaan : D

PotO: Yövieras, K-15

2012-07-26T23:20:01+03:00

Nimi:Yövieras
Kirjoittaja: Marvolo
Fandom:Phantom of the Opera
Ikäraja:K-15 lukeminen omalla vastuulla
Paritus:Erik/Christine
Genre:romance, het
A/N:Haikurunot syntyivät koulussa oppituntien aikana kalenteripäivyriin.
Hahmot eivät minulle kuulu ja tarkoitus on vain leikkiä niillä.

Yövieras

Yöksi peittelen
kuvastimet sieluni
lihaksen peittoon.

Avaan kuuloni
öiden ääniä varten
herkistyn yölle.

Talossa naksuu
aika väistämätön on
matkaa tehdessään.

Varjo laskeutuu
istuu sängyn reunalla
hiljaa hengittää.

Siirsi peittoa
kahahdus pisti korvaan
särö yön ääniin.

Kutsui kädellä
verhottu oli mustaan
luottamus huokui.

Sormen ympäri
kiharan hän kiertää
en äännähdä, en!

Läpi horroksen
tunsin käden lämpöisen
hyväilee otsaa.

”Autuutta se on!”
vakuutteli enkelini
silmät loistaen.

”Ei piikki pistä
eikä tippani tapa.
Avaa porttisi!”

”Miksi ihmeessä?
Palaisin vain karrelle
haavat kirvelee.”

”Rakkaus polttava
ei haavoja aiheuta”,
vakuutteli hän.

Mielikuvitus
minua huijasi kai
tunsin suudelman.

”Mikä on avain
puutarhasi suloihin,
porttisi lukkoon?”

”Yksinkertainen.
Äänesi avaa lukon
sulojen luokse.

Laula enkeli”,
pyydän rukoillen häntä
taivaan vahtini.

”Piru irti on”,
enkelimaskinen mies
virkkoo laulussaan.

Hänen äänensä
synti sen pakko olla
neidon mielestä.

Ei laula siveys
minut puhtaaseen uneen
niin synnittömään.

Antoi periksi
verho paratiisimme
puhdas on roihu!

Keihästi minut
rakkauden silkkipinta
oi hekumaamme!

Lämpö lihasten
uneen kantaa varoen
kirottu uni!

Haihtunut lämpö,
kylmä pielus vieressä.
Unelmoinko vain?

...........................

Kommentteja?

mahdoll

Infoa 26.7.2012

2012-07-26T23:12:01+03:00

Julkaisen tässä yön aikana vain finissä julkaistut ficcini. Hiiteen ikärajat. Kirjoitan kissan kokoisin kirjaimin varoitukset ja siirrän vastuun lukijalle. Olen varoittanut!

Fandomnanowrimo kusee suoraan sanottuna pahasti. Kirjotettuna on pari tuhatta sanaa. PotO ei tunnu kulkevan kunnolla. Äsh, kuukausi ja vähän päälle aikaa. Kyllä se 10 000 sanaa tulee jostain.

Btw, ihanaa että Vuodatus pelaa taas : D

Infoa 30.6.2012

2012-06-30T03:14:01+03:00

Hehee upotin itseni suohon!
Suomennettuna lähdin mukaan finin Fandomnanowrimoon. Tarkoituksena saada tänä kesänä syntymään jotain muutakin kuin mahtava netissä roikkumis-ennätys.

Aion siis kirjoittaa 10 000 sanaa pitkän ficin fandomina Oopperan kummitus. Nyt aion saada sen idean häädettyä aivoista wordille. Pari sataa sanaa päivässä jos saisi kirjoitettua.

Angstaan tänne jos ei näpyttely onnistu : D

Infoa 24.5.2012

2012-05-24T18:23:01+03:00

Kesä se vain pukkaa päälle. Aion kirjoitella, muttei sitä voi lupailla mitään. Tarkoitus olisi saada ulos yksi POTO-ficci. Keksisin vaan paremman nimen sille.
Koeviikko on päällä ja pitäisi olla tälläkin hetkellä nenä kiinni kirjassa. Ei siitä tule vain mitään. Sain inspiraation koulussa matikan kokeen jälkeen oikein raa'asta ficistä (tiiän, mahtava ajoitus : D). Olen sitä yrittänyt muotoilla, jos vaikka siitä saisi jotain. Ja vinkkinä jos joku on yhtä typerä kuin olin matikan kokeessa: älkää kirjoittako laskimeen raapaleita tai muitakaan muistiinpanoja omista hengentuotteista. Sain pelätä koko kokeen ajan, että opettaja tekee laskinpistarin ja löytää raapaleet ja muut muistiinpanot. Ihan kuin ne sisältäisivät jotain matikkaan liittyvää.

Takaisin kirjan ääreen!